 |
| Kuva: 20th Century Fox |
Vahvimman vaikutuksen teki kuitenkin tapa, jolla elokuvan omalaatuinen sävy oli hyvin hallinnassa. Se ei ole ihan helppo homma. Yllättävänkin usein tarinoissa jokin henkilön toiminta, repla tai yksittäinen tapahtuma tuntuu siltä, ettei se ole ihan oikeassa ympäristössä. Pahimmillaan se saattaa etäännyttää ja rikkoa koko lukemis- tai katsomiskokemuksen. Sitten riippuu vain tarinankertojan taidoista, onko vahinko vielä korjattavissa.
Oletan, että sävyn hallinta on sitä vaikeampaa, mitä selvemmin se on määritelty. Vahvasta ja omaperäisestä sävystä ristiriitaisuudet pomppaavat esiin räikeämmin. Ohjaaja Matthew Vaughn on sävyn hallinnassa ilmeisen hyvä. Kingsmanissa sävy määritellään heti aloituskohtauksessa, jossa väkivaltainen isku yhdistyy korniin alkugrafiikkaan. Ollaan siis rankassa maailmassa, mutta pilke silmäkulmassa.
Ja sillä linjalla jatketaan eteenpäin. Vahvimpana esimerkkinä on (ehkä aavistuksen liiankin) pitkä kohtaus, jossa Colin Firthin esittämä agentti osallistuu vihaa lietsovan seurakunnan keskinäiseen joukkotappoon. Väkivalta on silmittömän raakaa, mutta yliampuva koreografia ja mielikuvitukselliset kuolemat tuovat kohtaukseen tarvittavan pilkkeen.
Tarinassa on yhtä aikaa läsnä maailma, jossa veitsijalkainen nainen voi kävellä kadulla keskellä päivää, sekä arkirealismi, jossa sosiaalisten ongelmien vainoama nuorimies täytyisi saada ymmärtämään oma potentiaalinsa taustastaan riippumatta. Melko hyvin Vaughn onnistuu päähenkilönkin kanssa, mutta aivan lopussa tuli tunne, että oltiin sävyn kanssa veitsenterällä. Vähän yllättävän härski kohtaaminen prinsessan kanssa oli hauska, mutta ei ehkä sittenkään istunut kokonaisuuteen ihan yskimättä.
Matthew Vaughn on onnistunut omaperäisten sävyjen luomisessa aiemminkin. Sekä Kick-Ass (2010) että X-Men: First Class (2011) ovat tästä hyviä esimerkkejä.
