perjantai 13. marraskuuta 2015

Lokakuu – kirjatapahtumien kilpajuoksu

Lokakuussa oli tänäkin vuonna kirjatapahtumien suma. Omaan kalenteriini osui kolme erilaista kohtaamista.

Kirjalitta
Ensimmäinen Kirjalitta käytiin Tampereella 16.-18.10. Lastenkirjallisuuden puolesta toitottavan tapahtuman toteutti Lastenkirjainstituutti yhteistyökumppaneineen.
Itse osallistuin tapahtumaan virtuaalisesti osallistumalla haastatteluun, joka toteutettiin virtuaalisesti ask.fm -palvelussa. Alunperin tarkoitukseni oli olla ihan fyysisesti mukana lauantain ohjelmassa, mutta sen jouduin valitettavasti perumaan. Ehkä ensi kerralla!
Perjantain seminaariin Metsolle onneksi pääsin. Päivään mahtui asiaa useasta eri vinkkelistä. Itsellekin jäi mieleen pyörimään monia kysymyksiä, kuten se, kuinka kirjasta esineenä voitaisiin tehdä vielä paremmin nykynuorta kiinnostava? Lapsille on jo kauan ollut kaikenlaisia luukku- ja äänikirjoja. Mikä voisi innostaa vähän vanhempaa lukijaa ja olisi myös sisällöllisesti perusteltu eikä pelkkä syötti?

Jalasjärvi
Kävin kirjailijavierailulla Jalasjärvellä. Tapasin kaksi hienoa porukkaa 5.-6.-luokkalaisia, jotka olivat etukäteen valmistelleet nasevia kysymyksiä. Opettajainhuoneen ovella käveli vastaan myös kokenut kollega Tapani Bagge, joka oli kutsuttu vieraaksi nuoremmille koululaisille. Mukava vierailu, jolta lähdettiin kotiin kokonainen leipäjuusto kainalossa!

Helsingin kirjamessut
Hulinaahan se joka vuosi on, mutta kiva siellä silti on käydä. Tänä vuonna olin mukana ihan uudessa ohjelmanumerossa, Lasten mysteerilauantaissa. Haastattelin Tarinateltassa kollegoita, jotka kirjoittavat lapsille ja nuorille dekkareita tai muuten arvoituksellisia seikkailuja. Teltassa poikkesivat Netta Walldén, Laura Suomela, Johanna Hulkko ja Kalle Veirto, jotka myös lukivat otteita teoksistaan. Toki myös Etsiväkerho Hurrikaani -sarja sai oman esittelyvuoronsa. Lisäksi mysteerilauantaihin kuului salapoliisirata, jossa lapset pääsivät ihan käytännössä testaamaan omia taitojaan.


Toki messuilta tarttuu aina jotain mukaan: lukemista ja lakua.

Hienoa, että meillä on erilaisia tapahtumia (ja lisää syntyy) ja muita tilaisuuksia tuoda kirjat, lukijat ja kirjailijat yhteen. Tietysti ne verottavat kirjailijan voimavaroja sekä valmisteluineen että toipumisineen – ainakin itselläni menee helposti seuraava päivä vähän puoliteholla. On niistä kuitenkin myös iloa: työhuoneessa puurtamista jaksaa paremmin, kun muistaa, että joku jossain vaiheessa myös lukee, kokee, pohtii, kiinnostuu, ehkä vaikuttuukin ja haluaa tietää enemmän.

torstai 15. lokakuuta 2015

Kun päähenkilönä on Matt Damon

Katsoin Ridley Scottin ohjaaman Yksin Marsissa (The Martian, 2015). Andy Weirin romaaniin perustuva leffa kertoo astronautti Mark Watneysta (Matt Damon), joka jää onnettomuuden seurauksena yksin Marsiin. Seuraava miehitetty lento on tulossa neljän vuoden päästä, ja jotenkin olisi pysyttävä hengissä.

Bring him home – mutta näkisikö koko maailma niin paljon vaivaa,
jos tyyppi olisi ärsyttävämpi jätkä kuin Matt Damon?
(Kuva: 20th Century Fox.)
Kuvailisin leffaa vaikuttavaksi. Se ylistää ihmisen sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä. Elokuva korostaa, että kaikki ongelmat ovat ratkottavissa. On vain käärittävä hihat ylös ja ryhdyttävä töihin.

Jäin miettimään elokuvaa sen päähenkilön kannalta. Tuntui, että astronautti Watneysta annettiin hyvin niukasti taustatietoa. Kollegat ikävöivät puolisoitaan ja lapsiaan, parin välille viriteltiin suhdettakin, mutta päähenkilön perheestä oltiin enimmäkseen hiljaa. Ainakin itse tulkitsin sen tarkoittavan, ettei tällä omaa perhettä ollutkaan – hän oli omistautunut työlleen.

Kun päähenkilöä pohjustetaan näin kevyesti, saattaa olla vaarana, ettei yleisö jaksa kiinnostua hänen kohtalostaan. En kuitenkaan tuntenut oloani välinpitämättömäksi, joten millä minut sitten houkuteltiin Mark Watneyn puolelle? Ehkä näillä keinoilla:
  1. Alussa Mark Watney vitsaili kollegoilleen = hyvä jätkä!
  2. Mark olisi ollut valmis jäämään myrskyyn odottamaan sen laantumista eli oli omistautunut työlleen ja kenties rohkeakin = kunnioitettavia ominaisuuksia nekin.
  3. Onnettomuus, kollegoiden hylkäämäksi joutuminen ja ylipäätään epätoivoinen tilanne = sympatiapisteitä putoilee.
  4. Rooliin on valittu Matt Damon = kaikkien kaveri, jolle kukaan ei halua pahaa.
Etenkin tuo viimeinen pohditutti. Olisinko asettunut niin helposti päähenkilön taakse, jos roolissa olisi ollut tuntematon keltanokka tai joku ärsytystä aiheuttava näyttelijä? Tuskinpa. Varmasti kannan mielessäni niitä mielikuvia, jotka näyttelijän aiemmat roolit ovat jättäneet. Niistä muodostuu lähtökohta jokaiselle näyttelijän tulkitsemalle hahmolle. Matt Damon on sellainen tavallinen, reilu kaveri, jonka puolelle on helppo mennä (onhan se kuitenkin Jason Bourne.)

Tästä seurasi myös yksi ajatus kirjan ja elokuvan erosta. Elokuvassa hahmo rakentuu väkisinkin osittain sitä tulkitsevan näyttelijän imagon perusteella. Kirjassa hahmo lähtee rakentumaan puhtaammalta pöydältä kirjailijan vihjeiden ja lukijan oman kokemusmaailman yhteistyönä. 

Tosin kirjankin kohdalla tilanne muuttuu filmatisoinnin myötä. Kun on katsellut Matt Damonin taistelua Marsissa valkokankaalla, on vaikea vaihtaa kirjan hahmolle kenenkään toisen kasvoja tai persoonallisuutta.


tiistai 22. syyskuuta 2015

Sävyt kohdillaan

Ehdin vihdoin katsoa pitkään odottaneen leffan Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service, 2014). Etukäteen siinä kiinnosti tietysti aihe (nuorimies värvätään salaiseen agenttijärjestöön) ja tyylikkäältä vaikuttanut traileri. Eikä ennakko-odotukset pieleen menneet: aihe oli väännetty sopivan omaperäiseen muotoon ja brittiläisyys oli kivasti läsnä niin maisemissa kuin kulttuurissa. Colin Firth teki poikkeuksellisen action-roolin ja toimi siinä oikein mainiosti.

Kuva: 20th Century Fox

Vahvimman vaikutuksen teki kuitenkin tapa, jolla elokuvan omalaatuinen sävy oli hyvin hallinnassa. Se ei ole ihan helppo homma. Yllättävänkin usein tarinoissa jokin henkilön toiminta, repla tai yksittäinen tapahtuma tuntuu siltä, ettei se ole ihan oikeassa ympäristössä. Pahimmillaan se saattaa etäännyttää ja rikkoa koko lukemis- tai katsomiskokemuksen. Sitten riippuu vain tarinankertojan taidoista, onko vahinko vielä korjattavissa.

Oletan, että sävyn hallinta on sitä vaikeampaa, mitä selvemmin se on määritelty. Vahvasta ja omaperäisestä sävystä ristiriitaisuudet pomppaavat esiin räikeämmin. Ohjaaja Matthew Vaughn on sävyn hallinnassa ilmeisen hyvä. Kingsmanissa sävy määritellään heti aloituskohtauksessa, jossa väkivaltainen isku yhdistyy korniin alkugrafiikkaan. Ollaan siis rankassa maailmassa, mutta pilke silmäkulmassa.

Ja sillä linjalla jatketaan eteenpäin. Vahvimpana esimerkkinä on (ehkä aavistuksen liiankin) pitkä kohtaus, jossa Colin Firthin esittämä agentti osallistuu vihaa lietsovan seurakunnan keskinäiseen joukkotappoon. Väkivalta on silmittömän raakaa, mutta yliampuva koreografia ja mielikuvitukselliset kuolemat tuovat kohtaukseen tarvittavan pilkkeen.

Tarinassa on yhtä aikaa läsnä maailma, jossa veitsijalkainen nainen voi kävellä kadulla keskellä päivää, sekä arkirealismi, jossa sosiaalisten ongelmien vainoama nuorimies täytyisi saada ymmärtämään oma potentiaalinsa taustastaan riippumatta. Melko hyvin Vaughn onnistuu päähenkilönkin kanssa, mutta aivan lopussa tuli tunne, että oltiin sävyn kanssa veitsenterällä. Vähän yllättävän härski kohtaaminen prinsessan kanssa oli hauska, mutta ei ehkä sittenkään istunut kokonaisuuteen ihan yskimättä.

Matthew Vaughn on onnistunut omaperäisten sävyjen luomisessa aiemminkin. Sekä Kick-Ass (2010) että X-Men: First Class (2011) ovat tästä hyviä esimerkkejä.

perjantai 28. elokuuta 2015

Bye bye, darlings!

Pääsin kesätauon jälkeen tänne bloginkin puolelle. Töissä olen kyllä ollut täysillä jo elokuun alusta asti. Päivät vaan tuntuvat hurahtavan nopeasti niin työssä kuin perhearjessa.

Sain hiljattain valmiiksi romaanikäsiksen editoinnin. Kyseessä oli kaikkiaan neljäs versio kyseisestä tekstistä. Tällä kierroksella avainsanoja olivat tiivistäminen, rönsyjen karsiminen ja oikean sävyn vahvistaminen.

Kuvassa vasemmalla käsikirjoituksen pelkäämä delete-näppäin.

Tämä editointikerta oli siitä tuskallinen, että tiivistäminen ja karsiminen tarkoitti käytännössä delete-napin rohkeaa käyttöä. Ja kyllä se kuluikin: käsis laihtui noin neljänneksen! (Numeroihmisenä ja aikanaan pitkän matikan lukeneena tykkään hahmottaa asioita konkreettisten lukujen kautta.)

Ainahan se kirpaisee maalata omasta tekstistään lause ja hävittää se yhdellä napinpainalluksella. Joskus se tapahtuu kevyemmin, joskus joutuu harkitsemaan pidempään. Erityisen ikävää se on sellaisen lauseen kohdalla, jota muistaa aiemmissa versioissa hioneensa aina vain paremmaksi. Onko kaikki se työ ollut turhaa, kun lause nyt tuntuukin tarpeettomalta, turhalta, ylimääräiseltä?

Paljon toistettu ilmaus ”Kill your darlings” täytyy pitää kirkkaana mielessä. Kaikkia kultia ei voi säästää, vaan niiden on väistyttävä toimivan kokonaisuuden tieltä. Vai olisiko pitkässä romaanissa tilaa pelastaa edes joku yksi itselle merkittävä lause, vaikka kokonaisuus ei sitä vaatisikaan?

Tekstin editointi ja erityisesti deletointi muistuttaa muovailua. Lapsena sitä tuli tehtyä niin vahoilla kuin savella mutta viime aikoina vähemmän. Nyt kesän aikana pakersin marsipaanista Muumin. Onhan se muovailu mieltä rauhoittavaa toimintaa siihen asti, että massa alkaa sulaa ja tahmaantua sormissa.

Muovailussa lopullinen muoto ei (ainakaan mulla) löydy heti. Täytyy pyöritellä, painella, viiltää. Pitää muovata, että näkee mitä siitä tuli. Välillä joutuu lyttäämään kaiken ja aloittamaan alusta. Kokeilun kautta löytyy lopulta se oikea muoto. Näin yritän ajatella, kun deletoin lauseita omasta tekstistäni. Ei niiden kirjoittaminen ollut turhaa työtä. Ne täytyi tehdä, jotta oikea muoto voi nousta esiin.

Tuon romaanin editoinnin jälkeen pääsin jo kirjoittamaan ihan uutta tekstiä. Sen editointi on jossain tulevaisuudessa. Nyt on vain ämpärillinen eri värisiä muovailuvahoja, joita saa vääntää mihin muotoihin tahansa. Myöhemmin päätetään, mitkä säästyvät ja mille sanotaan ”Bye bye, darling!”

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Iso vuori, pienet askeleet

Kävin juuri sellaisen romaanikäsikirjoituksen kimppuun, joka on levännyt lähes vuoden. Aiempia versioita on takana useita, ja taas piti kääriä hihat ylös ja aloittaa uusi kierros.

Tehtävä tuntui melkein mahdottomalta, teksti jotenkin kaukaiselta ja vanhalta. Päätin silti aloittaa urakan purkamalla edellisen tekstiversion kohtauksiksi ja tarinalinjoiksi, eli tehdä tavallaan sen, minkä yleensä teen suunnitteluvaiheessa mutta nyt toisinpäin.

Kun purku oli valmis, olin jo aika hyvin kärryillä siitä, mitä muutoksia seuraava versio kaipasi. Silti tuleva urakka tuntui isolta. Kopioin käsiksen ekan neljänneksen uuteen tiedostoon ja päätin keskittyä ensin vain siihen. Ja kas, yhtäkkiä homma ei enää ollutkaan valtava vaan aivan kohtuullinen!

Tavallaan tässä huijaa itseään, sillä ihan sama työ on edessä kuitenkin. Silti se vain tuntuu huomattavasti kevyemmältä kun tekstitiedostossa on noin 16000 sanaa 65000 sanan sijaan.

Isoillekin vuorille kiivetään askel kerrallaan. Ja tällä hetkellä matka taittuu innostuneesti.

torstai 14. toukokuuta 2015

Palkintohumua Raatihuoneella

Eilen jaettiin Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnot. Minulla oli ilo ja kunnia olla palkittujen joukossa.

Jakotilaisuus järjestettiin juhlallisesti Raatihuoneella. Samassa tilaisuudessa jaettiin myös apurahoja ja stipendejä niin taiteen kuin tieteen tekijöille. Tuore apulaispormestari Anna-Kaisa Heinämäki johti virallisen osuuden, jota elävoitti hienosti Hatanpään lukion musiikkilinjalaisten esiintyminen. Ja toki tärkeää oli sekin, että tarjolla oli ruokaa ja juomaa. Jokunen tuttukin käveli vastaan Raatihuoneen komeissa saleissa.

Palkinto annettiin viime vuonna julkaistusta teoksesta Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo. Perustelut olivat ytimekkäät: "Mäkipään teos on Etsiväkerho Hurrikaanin kymmenes seikkailu, jonka naseva dialogi ja jännittävä juoni pitävät otteessaan niin lapsen kuin varttuneemmankin lukijan."

Tuskin kukaan tätä työtä palkintojen takia tekee, mutta kyllähän sellaisen saaminen hyvältä tuntuu - kuten kuvan hymy paljastaa:)

Palkinto pokattu ja hymy herkässä! (Kuva: Taru Mäkipää)

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Vaasan viimassa

Vierailin alkuviikosta Vaasassa. Maanantaina kerroin kirjoistani ja työstäni Vähänkyrön kirjastossa ja tiistaina oli vuorossa Variskan kirjasto.

Viiden esiintymisen aikana yleisössä istui noin 170 koululaista. (Kuva: Marjo Laakkonen)
Hurrikaanit esillä. (Kuva: Marjo Laakkonen)
Yleisössä oli aktiivisia 3.-4.-luokkalaisia. Kysymyksiä sinkoili niin kirjoittamisesta, tv-työstä kuin lempieläimistäkin. Erään esiintymisen aikana koululaiset kiinnostuivat myös pohtimaan kirjailijan työhön liittyviä oikeuskysymyksiä: mitä jos joku haluaa jatkaa kirjailijan sarjaa tämän kuoleman jälkeen? Saako niin tehdä?

Yleisön avustuksella koottu esitys kirjailijan työstä. (Kuva: Marjo Laakkonen)

Maanantai-iltapäivän kulutin Vaasan keskustassa. Kylmä viima ja räntäsade kannustivat pysyttelemään melko lähellä hotellia. Onneksi majoituspaikan vieressä oli leffateatteri, jossa kävin katsomassa American Sniperin. Ei mikään hyvän yön elokuva, mutta mielestäni onnistunut kuvaus omasta elämästään vieraantuvasta miehestä. Bradley Cooper toimi roolissaan hyvin, Sienna Miller kohtalaisesti. Vielä kun ohjaaja-Eastwood olisi käyttänyt oikeaa vauvaa muovinuken sijaan, niin olisi yksi tunteikas kohtaus osunut paremmin maaliinsa. Tulipa taas huomattua, kuinka pieni yksityiskohta saattaa vieraannuttaa katsojan etäälle tarinasta. Onneksi kyseessä oli vain yksi kohtaus, eikä se toimivaa kokonaisuutta pilannut.

Kiitokset vaasalaisille kutsusta ja hyvin sujuneista järjestelyistä!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kirjailijavierailujen kummat kysymykset

Vierailin eilen täällä Tampereella Atalan koululla kertomassa kirjailijan työstä ja omista kirjoistani. Tapasin koulun kaikki oppilaat. 1.-4.-luokkalaisilta irtosi kysymyksiä enemmän kuin mihin oppitunti riitti.

Odotetusti vanhemmat koululaiset (5.-6.-lk) olivat pidättyväisempiä: kysymyksiä ei kauheasti uskallettu esittää, mutta kaikki kuuntelivat kyllä keskittyneesti. Lopputunnista sitten muutama kysymyskin irtosi ja joukossa myös yksi ihan uusi: "Ootko komee?" Vastasin jotenkin niin, että katsojastahan se riippuu ja itse olen itseeni ihan tyytyväinen.

Kouluissa esitetään yleensä paljon ja hyviä kysymyksiä. Oppilaat kyselevät niin inspiraatiosta, ideoista, suosikkikirjoista kuin lempiväreistä ja lemmikeistä. Kirjailijan talouskin monesti kiinnostaa. Joskus on kyselty mopoista ja joskus haluttu tietää, paljonko nousee penkistä.

Vaikka sitä monenlaisia kysymyksiä on tullut kouluvierailulla vastaan, niin tuo "Ootko komee?" oli kyllä aivan uusi. Onneksi se komeus ei tässä kirjailijan ammatissa kuitenkaan ole ihan ykkösprioriteetti.

Kiitos Atalan kouluun kutsusta ja mukavasta vierailusta!

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kotona työskentelyn sudenkuopat TOP 5

Olen työskennellyt kotona kolme ja puoli vuotta. Niin kuin kaikessa, on tässäkin järjestelyssä niin hyvät kuin huonot puolensa. Ainakin tähän asti ne hyvät ovat painaneet enemmän.

Moni tuttu on todennut, ettei uskoisi saavansa kotona mitään aikaan. Opettelua ja tottumistahan se tietysti vaatii, mutta ainakaan itse en ole sitä kokenut isona ongelmana. Kotona työskentelyssä on paljon vapautta, mutta se tuo myös vastuuta. Itsekuria on löydyttävä niinäkin päivinä, kun työ ei ole  intohimoista korkealentoa.

Itseäni ainakin auttaa se, että olen oppinut tunnistamaan tiettyjä vaaran paikkoja. Ja tästä pääsemme seuraavaan listaan: Kotona työskentelyn sudenkuopat TOP 5!

5. Liian kiltti pomo
On enimmäkseen mukavaa olla itsensä pomo: on helppoa olla yhtä mieltä työtehtävistä, lomista ja työaikaan osuvista menoista. Joskus se kuitenkin aiheuttaa myös epäilyksiä siitä, onko pomolla ja työntekijällä liiankin hyvät välit. Mitä jos pomo päästää työntekijän liian helpolla? Kaveeraa tämän kanssa eikä vaadi riittävästi?

4. Pitkäksi venähtävä lounas
Perheen kanssa nautittu lounas tauottaa työpäivää kivasti. Toisinaan iskee houkutus jatkaa siestaa vähän pidempään. Miten olisi pannullinen teetä ja yksi jakso Netflixissä odottavasta tv-sarjasta? Onneksi annan aika harvoin periksi näille houkutuksille.

3. Muu perhe
Niin mukavaa väkeä kuin ovatkin, saattaa työhuoneen oven toisella puolella elävä perhe joskus häiritä työntekoa. Ei sillä, että ne siellä kohtuuttomasti möykkäisivät tai riehuisivat. Pelkkä tieto siitä, että tuolla oven takana on muuta elämää, saattaa harhauttaa omat ajatukset pois työstä.

2. Sijaistekemiset
Kotiympäristössä riittää aina askareita. Voi viedä koirat, laittaa tiskit, leikkiä ihan hetken lapsen kanssa, täyttää/tyhjentää pesukoneen, siivota työhuoneen kaapit, liimata pari vuotta irtonaisina odottaneet lattialistat jne.
Monet kotityöläiset tuntevat ilmiön nimellä "sijaistekeminen". Sen pääasiallinen (ja useimmiten ainoa) tarkoitus on sen varsinaisen työtehtävän pakoileminen. (Okei, toisinaan sijaistekeminen myös antaa aivoille aikaa valmistautua edessä olevaan työhön.)

1. Myöhäinen startti
Olen enemmän aamu- kuin iltavirkku ihminen, joten pääsen aamulla melko nopeasti käyntiin. Jos erehdyn varaamaan aamupäivälle muuta tekemistä (hammaslääkäri, kauppakäynti tms.), on etenkin luovempiin töihin ryhtyminen kesken päivää huomattavasti vaikeampaa, joskus jopa mahdotonta.
(Tämänkin päivityksen kirjoittaminen alkoi tällaisen päivän tuloksena varsinaisia kirjoitustöitä väistellessä.)

Ja vielä muutama lausahdus, jonka sanoessani tiedän lipsuvani vaaravyöhykkeelle:

– Mä voin tehdä tätä sitten illalla.
– Pitäisköhän käydä Siwassa?
– Taidan mennä tohon sängylle lukemaan näitä vedoksia.
– No kai sitä yhden jakson voi katsoo. Eihän se ole kuin 22 minuuttia.

Ja kaikkiin oikea vastaus on jyrkkä EI! (Poikkeuksena ne päivät, kun pomo on tarjonnut pientä helpotusta hyvin hoidetun urakan päälle.)

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Etsiväkerho Hurrikaani kettuliigan jäljille

Tammi julkisti tänään tulevan syksyn kirjauutuudet. Ilokseni niiden joukossa on myös Etsiväkerho Hurrikaani ja kettuliiga. Kyseessä on sarjan yhdestoista romaani ja kaikkiaan 13. kirja. Uutuuden julkaisu on suunniteltu heinäkuulle sekä perinteisessä että e-formaatissa.

Kansikuva: Jii Roikonen

Virallinen esittelyteksti kertoo seuraavaa:

"Edellisen mysteerin jälkeen etsiväkerhon jäsenet ovat viettäneet hyvin ansaittua kesälomaa. Se kuitenkin katkeaa, kun Karoliinan perhe palaa matkalta ja kohtaa karmean yllätyksen: heidän kotonaan on käynyt murtovarkaita! Kyseessä on jo kolmas asuntomurto Pihlakylässä lyhyen ajan sisällä. Kerho ottaa tehtävän tutkittavakseen, mutta pian he huomaavat, ettei vastassa olekaan mikään ihan tavallinen rosvojoukko!

Lisäksi etsiviä vaivaa taivaalla väijyvä kauko-ohjattava kopteri. Tarkkailevatko murtovarkaat sillä uusia kohteita? Vai vakoileeko joku hurrikaanilaisia?

Matiasta jännittää yläkouluun siirtyminen. Kun tarjolla on vanhempia kavereita ja uusia harrastuksia, Matias joutuu valinnan eteen. Onko hänellä enää aikaa etsiväkerholle?

Omaperäinen huumori ja nuorten etsivien välinen ystävyys maustavat tätä vauhdikasta dekkarisarjaa, joka on säilynyt nuorten lukijoiden kestosuosikkina vuodesta toiseen."

Vauhdikkaan kannen on kuvittanut Jii Roikonen. Sarjan kustannustoimittajana jatkaa Mirkka Hynninen.

Etsiväkerho Hurrikaani ja kettuliiga #kirja-palvelussa

perjantai 13. helmikuuta 2015

Välkkyjen joukossa

Sain kunnian olla mukana uudessa äidinkielen kirjassa, nelosluokan Välkyssä (Sanoma Pro Oy, 2014). Kerron siinä työkaluista, joita käytän apuna tarinan suunnitteluvaiheessa: ajatuskartoista, piirroksista, taustatarinoista ja juonikaavioista. Mukana on myös lukunäyte kirjasta Etsiväkerho Hurrikaani ja Jyrinäjengi (Tammi, 2007).



perjantai 23. tammikuuta 2015

Viimeiset suunnitelmat

Olen aloittamassa maanantaina uuden nuortenromaanin ensimmäisen version kirjoittamista.
Kyseessä on siis nuortenromaani, joka kulkee työnimellä Nyrkki. Se on toinen osa Viitta-kirjan aloittamaan trilogiaan.

Tämän taulun edessä on tälläkin viikolla koettu niin tuskastumista kuin onnistumisen hetkiäkin.
Romaanin kohtaukset ovat (taas) löytäneet paikkansa. (Kuva vanhemman tekstin suunnitteluvaiheesta.)

Olin työstänyt syksyn aikana valmiiksi juonikaavion, joka tuntui olevan kohdillaan. Kun avasin sen tällä viikolla, löysin heti pari korjattavaa asiaa. Aloin järjestellä kohtauskortteja ilmoitustaululla uuteen järjestykseen, lisäilin kohtauksia ja poistinkin jonkun (eihän tässä nyt tällaista voi tapahtua!). Tässä taas huomasin ajan merkityksen. Muutaman viikon tauko, ajatusten siirto muualle (kuten joulunviettoon ja muihin töihin) antaa uudet silmät nähdä omat aivoituksensa kirkkaammin.

Tällä viikolla olen siis rukannut juonikaavion uuteen uskoon, pohtinut tarinan premissiä vielä kerran ja lukenut trilogian ekan osan käsiksen. Näillä eväillä lähdetään ensi viikkoon.

Eli maanantaina pitäisi aloittaa ekan version kirjoittaminen. Myönnän, että vähän jännittää alkava urakka. Jonkin verran muut työt tulevat sitä pätkimään, mutta sehän saattaa olla hyväkin ja tuoda niitä kaivattuja taukoja, joiden aikana voi ottaa etäisyyttä.

Nyt viikonloppu väliin ja maanantaina kääritään hihat!

torstai 15. tammikuuta 2015

Sanomaa ja opetusta

Kuuntelin viime keväänä muutaman kollegan paneelikeskustelua. Siellä nousi esiin muista yhteyksistä tuttu aihe: miksi erityisesti lasten- ja nuortenkirjailijoilta toistuvasti tentataan heidän kirjojensa opetusta? Joku kertoi tuskastuvansa esitelmiä laativien koululaisten kysyessä: "Mikä on kirjasi sanoma?"

Puhutaan sitten opetuksesta, sanomasta tai viestistä, tekijöillä on erilaisia käsityksiä. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei heidän tarkoituksensa ole välittää tiettyä sanomaa vaan antaa teksti lukijalle, joka tekee omat päätelmänsä.

Itsekin vierastan opetus-sanaa. Siitä syntyy asetelma, jossa kirjailijalla on lukijaa suurempi ymmärrys tästä elämästä, ja tekstinsä kautta hän opettaa lukijoita elämään oikein.

Ajattelen kuitenkin, että kirjailijalla on aina tekstissään sanoma. Oli tekstilaji mikä tahansa, maailma vaikka kuinka etäällä todellisuudesta ja juoni millainen vain, niin aina sen ytimessä on kirjailijan sanoma. Kuvaamalla valitsemansa henkilön matkan ja sen varrella tehtävät valinnat sekä tilanteen, johon ne johtavat, kirjoittaja esittää aina jonkin väitteen elämästä.

Onko sanoman välttelyssä kyse siitä, että kirjailija haluaa luoda teksteihinsä lisäsyvyyttä verhoamalla ne salaperäisyyden taakse? Ikään kuin se, että kirjan sanoma on löydettävissä ja ymmärrettävissä, tekisi siitä jotenkin huonolla tavalla yksinkertaisen, alkeellisen tai puutteellisen.

Ehkä toisinaan kirjoittaja ei tietoisesti rakenna tekstiinsä tiettyä sanomaa. Silloin sen luo tekstin lukija kirjoittajan tahtomatta. Tosin itse en osaisi ajatella kirjoittavani tekstiä niin, etten tiedä, mitä sillä tahdon sanoa.

Miksi kirjoittaa, jos ei halua sanoa mitään?