Suunnitelma B - ja sitten C, D, E...

Teen aina vuoden lopussa itselleni yhteenvedon siitä, mitä kaikkea on viimeisten 12 kuukauden aikana tullut touhuttua. Se on jonkinlainen tilinpäätös käytetystä ajasta: mihin meni kuinkakin monta päivää? Mikä oli järkevää, mikä ei?

Vuoden 2015 osalta huomasin mm. seuraavaa:

• Saatoin julkaisukuntoon kolmannentoista Hurrikaani-kirjan ja aloitin neljännentoista kirjoittamisen, ihan kuten olin suunnitellutkin
• Aloitin kirjoittamaan romaania, käytin siihen vajaan kuukauden, ja totesin olevani niin pahasti solmussa että jouduin palaamaan alkuun (ja teksti on yhä jäähyllä)
• Kirjoitin ekan version sellaisesta romaanista, jonka idea ei ollut vielä vuoden alussa edes syntynyt
• Olin mukana ainakin kahdessa projektissa, joista ei myöskään ollut pienintäkään vihiä vuoden alkaessa

Eli muutoksia tässä työssä tulee koko ajan, se ainakin on varma. Työtarjouksia tulee, joitain menee ohi. Apurahoja joko myönnetään tai ei. Joku projekti hoituu suunniteltua nopeammin, johonkin tuhraantuu tupla-aika. Löytyy innostavia ideoita: joillekin on aikaa, toisille joutuu sanomaan "ei" tai "odota vuoroasi".

Aivan kuin laadin yhteenvedon kuluneesta vuodesta, teen myös suunnitelman alkavan vuoden töistä ja hankkeista. Positiivista on se, että erilaisia ajatuksia pyörii päässä niin runsaasti, ettei tekeminen ainakaan kesken lopu. Ja varmaa on se, että tämä hieno suunnitelma tulee vuoden aikana muuttumaan moneen kertaan.

Lokakuu – kirjatapahtumien kilpajuoksu

Lokakuussa oli tänäkin vuonna kirjatapahtumien suma. Omaan kalenteriini osui kolme erilaista kohtaamista.

Kirjalitta

Ensimmäinen Kirjalitta käytiin Tampereella 16.-18.10. Lastenkirjallisuuden puolesta toitottavan tapahtuman toteutti Lastenkirjainstituutti yhteistyökumppaneineen.

Itse osallistuin tapahtumaan virtuaalisesti osallistumalla haastatteluun, joka toteutettiin virtuaalisesti ask.fm -palvelussa. Alunperin tarkoitukseni oli olla ihan fyysisesti mukana lauantain ohjelmassa, mutta sen jouduin valitettavasti perumaan. Ehkä ensi kerralla!

Perjantain seminaariin Metsolle onneksi pääsin. Päivään mahtui asiaa useasta eri vinkkelistä. Itsellekin jäi mieleen pyörimään monia kysymyksiä, kuten se, kuinka kirjasta esineenä voitaisiin tehdä vielä paremmin nykynuorta kiinnostava? Lapsille on jo kauan ollut kaikenlaisia luukku- ja äänikirjoja. Mikä voisi innostaa vähän vanhempaa lukijaa ja olisi myös sisällöllisesti perusteltu eikä pelkkä syötti?

Jalasjärvi

Kävin kirjailijavierailulla Jalasjärvellä. Tapasin kaksi hienoa porukkaa 5.-6.-luokkalaisia, jotka olivat etukäteen valmistelleet nasevia kysymyksiä. Opettajainhuoneen ovella käveli vastaan myös kokenut kollega Tapani Bagge, joka oli kutsuttu vieraaksi nuoremmille koululaisille. Mukava vierailu, jolta lähdettiin kotiin kokonainen leipäjuusto kainalossa!

Helsingin kirjamessut

Hulinaahan se joka vuosi on, mutta kiva siellä silti on käydä. Tänä vuonna olin mukana ihan uudessa ohjelmanumerossa, Lasten mysteerilauantaissa. Haastattelin Tarinateltassa kollegoita, jotka kirjoittavat lapsille ja nuorille dekkareita tai muuten arvoituksellisia seikkailuja. Teltassa poikkesivat Netta Walldén, Laura Suomela, Johanna Hulkko ja Kalle Veirto, jotka myös lukivat otteita teoksistaan. Toki myös Etsiväkerho Hurrikaani -sarja sai oman esittelyvuoronsa. Lisäksi mysteerilauantaihin kuului salapoliisirata, jossa lapset pääsivät ihan käytännössä testaamaan omia taitojaan.

Toki messuilta tarttuu aina jotain mukaan: lukemista ja lakua.

Hienoa, että meillä on erilaisia tapahtumia (ja lisää syntyy) ja muita tilaisuuksia tuoda kirjat, lukijat ja kirjailijat yhteen. Tietysti ne verottavat kirjailijan voimavaroja sekä valmisteluineen että toipumisineen – ainakin itselläni menee helposti seuraava päivä vähän puoliteholla. On niistä kuitenkin myös iloa: työhuoneessa puurtamista jaksaa paremmin, kun muistaa, että joku jossain vaiheessa myös lukee, kokee, pohtii, kiinnostuu, ehkä vaikuttuukin ja haluaa tietää enemmän.

Kun päähenkilönä on Matt Damon

Katsoin Ridley Scottin ohjaaman Yksin Marsissa (The Martian, 2015). Andy Weirin romaaniin perustuva leffa kertoo astronautti Mark Watneysta (Matt Damon), joka jää onnettomuuden seurauksena yksin Marsiin. Seuraava miehitetty lento on tulossa neljän vuoden päästä, ja jotenkin olisi pysyttävä hengissä.

Bring him home – mutta näkisikö koko maailma niin paljon vaivaa,
jos tyyppi olisi ärsyttävämpi jätkä kuin Matt Damon?
(Kuva: 20th Century Fox.)

Kuvailisin leffaa vaikuttavaksi. Se ylistää ihmisen sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä. Elokuva korostaa, että kaikki ongelmat ovat ratkottavissa. On vain käärittävä hihat ylös ja ryhdyttävä töihin.

Jäin miettimään elokuvaa sen päähenkilön kannalta. Tuntui, että astronautti Watneysta annettiin hyvin niukasti taustatietoa. Kollegat ikävöivät puolisoitaan ja lapsiaan, parin välille viriteltiin suhdettakin, mutta päähenkilön perheestä oltiin enimmäkseen hiljaa. Ainakin itse tulkitsin sen tarkoittavan, ettei tällä omaa perhettä ollutkaan – hän oli omistautunut työlleen.

Kun päähenkilöä pohjustetaan näin kevyesti, saattaa olla vaarana, ettei yleisö jaksa kiinnostua hänen kohtalostaan. En kuitenkaan tuntenut oloani välinpitämättömäksi, joten millä minut sitten houkuteltiin Mark Watneyn puolelle? Ehkä näillä keinoilla:

1. Alussa Mark Watney vitsaili kollegoilleen = hyvä jätkä!
2. Mark olisi ollut valmis jäämään myrskyyn odottamaan sen laantumista eli oli omistautunut työlleen ja kenties rohkeakin = kunnioitettavia ominaisuuksia nekin.
3. Onnettomuus, kollegoiden hylkäämäksi joutuminen ja ylipäätään epätoivoinen tilanne = sympatiapisteitä putoilee.
4. Rooliin on valittu Matt Damon = kaikkien kaveri, jolle kukaan ei halua pahaa.

Etenkin tuo viimeinen pohditutti. Olisinko asettunut niin helposti päähenkilön taakse, jos roolissa olisi ollut tuntematon keltanokka tai joku ärsytystä aiheuttava näyttelijä? Tuskinpa. Varmasti kannan mielessäni niitä mielikuvia, jotka näyttelijän aiemmat roolit ovat jättäneet. Niistä muodostuu lähtökohta jokaiselle näyttelijän tulkitsemalle hahmolle. Matt Damon on sellainen tavallinen, reilu kaveri, jonka puolelle on helppo mennä (onhan se kuitenkin Jason Bourne.)

Tästä seurasi myös yksi ajatus kirjan ja elokuvan erosta. Elokuvassa hahmo rakentuu väkisinkin osittain sitä tulkitsevan näyttelijän imagon perusteella. Kirjassa hahmo lähtee rakentumaan puhtaammalta pöydältä kirjailijan vihjeiden ja lukijan oman kokemusmaailman yhteistyönä. 

Tosin kirjankin kohdalla tilanne muuttuu filmatisoinnin myötä. Kun on katsellut Matt Damonin taistelua Marsissa valkokankaalla, on vaikea vaihtaa kirjan hahmolle kenenkään toisen kasvoja tai persoonallisuutta.

Sävyt kohdillaan

Ehdin vihdoin katsoa pitkään odottaneen leffan Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service, 2014). Etukäteen siinä kiinnosti tietysti aihe (nuorimies värvätään salaiseen agenttijärjestöön) ja tyylikkäältä vaikuttanut traileri. Eikä ennakko-odotukset pieleen menneet: aihe oli väännetty sopivan omaperäiseen muotoon ja brittiläisyys oli kivasti läsnä niin maisemissa kuin kulttuurissa. Colin Firth teki poikkeuksellisen action-roolin ja toimi siinä oikein mainiosti.

Kuva: 20th Century Fox

Vahvimman vaikutuksen teki kuitenkin tapa, jolla elokuvan omalaatuinen sävy oli hyvin hallinnassa. Se ei ole ihan helppo homma. Yllättävänkin usein tarinoissa jokin henkilön toiminta, repla tai yksittäinen tapahtuma tuntuu siltä, ettei se ole ihan oikeassa ympäristössä. Pahimmillaan se saattaa etäännyttää ja rikkoa koko lukemis- tai katsomiskokemuksen. Sitten riippuu vain tarinankertojan taidoista, onko vahinko vielä korjattavissa.

Oletan, että sävyn hallinta on sitä vaikeampaa, mitä selvemmin se on määritelty. Vahvasta ja omaperäisestä sävystä ristiriitaisuudet pomppaavat esiin räikeämmin. Ohjaaja Matthew Vaughn on sävyn hallinnassa ilmeisen hyvä. Kingsmanissa sävy määritellään heti aloituskohtauksessa, jossa väkivaltainen isku yhdistyy korniin alkugrafiikkaan. Ollaan siis rankassa maailmassa, mutta pilke silmäkulmassa.

Ja sillä linjalla jatketaan eteenpäin. Vahvimpana esimerkkinä on (ehkä aavistuksen liiankin) pitkä kohtaus, jossa Colin Firthin esittämä agentti osallistuu vihaa lietsovan seurakunnan keskinäiseen joukkotappoon. Väkivalta on silmittömän raakaa, mutta yliampuva koreografia ja mielikuvitukselliset kuolemat tuovat kohtaukseen tarvittavan pilkkeen.

Tarinassa on yhtä aikaa läsnä maailma, jossa veitsijalkainen nainen voi kävellä kadulla keskellä päivää, sekä arkirealismi, jossa sosiaalisten ongelmien vainoama nuorimies täytyisi saada ymmärtämään oma potentiaalinsa taustastaan riippumatta. Melko hyvin Vaughn onnistuu päähenkilönkin kanssa, mutta aivan lopussa tuli tunne, että oltiin sävyn kanssa veitsenterällä. Vähän yllättävän härski kohtaaminen prinsessan kanssa oli hauska, mutta ei ehkä sittenkään istunut kokonaisuuteen ihan yskimättä.

Matthew Vaughn on onnistunut omaperäisten sävyjen luomisessa aiemminkin. Sekä Kick-Ass (2010) että X-Men: First Class (2011) ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Bye bye, darlings!

Pääsin kesätauon jälkeen tänne bloginkin puolelle. Töissä olen kyllä ollut täysillä jo elokuun alusta asti. Päivät vaan tuntuvat hurahtavan nopeasti niin työssä kuin perhearjessa.

Sain hiljattain valmiiksi romaanikäsiksen editoinnin. Kyseessä oli kaikkiaan neljäs versio kyseisestä tekstistä. Tällä kierroksella avainsanoja olivat tiivistäminen, rönsyjen karsiminen ja oikean sävyn vahvistaminen.

Kuvassa vasemmalla käsikirjoituksen pelkäämä delete-näppäin.

Tämä editointikerta oli siitä tuskallinen, että tiivistäminen ja karsiminen tarkoitti käytännössä delete-napin rohkeaa käyttöä. Ja kyllä se kuluikin: käsis laihtui noin neljänneksen! (Numeroihmisenä ja aikanaan pitkän matikan lukeneena tykkään hahmottaa asioita konkreettisten lukujen kautta.)

Ainahan se kirpaisee maalata omasta tekstistään lause ja hävittää se yhdellä napinpainalluksella. Joskus se tapahtuu kevyemmin, joskus joutuu harkitsemaan pidempään. Erityisen ikävää se on sellaisen lauseen kohdalla, jota muistaa aiemmissa versioissa hioneensa aina vain paremmaksi. Onko kaikki se työ ollut turhaa, kun lause nyt tuntuukin tarpeettomalta, turhalta, ylimääräiseltä?

Paljon toistettu ilmaus ”Kill your darlings” täytyy pitää kirkkaana mielessä. Kaikkia kultia ei voi säästää, vaan niiden on väistyttävä toimivan kokonaisuuden tieltä. Vai olisiko pitkässä romaanissa tilaa pelastaa edes joku yksi itselle merkittävä lause, vaikka kokonaisuus ei sitä vaatisikaan?

Tekstin editointi ja erityisesti deletointi muistuttaa muovailua. Lapsena sitä tuli tehtyä niin vahoilla kuin savella mutta viime aikoina vähemmän. Nyt kesän aikana pakersin marsipaanista Muumin. Onhan se muovailu mieltä rauhoittavaa toimintaa siihen asti, että massa alkaa sulaa ja tahmaantua sormissa.

Muovailussa lopullinen muoto ei (ainakaan mulla) löydy heti. Täytyy pyöritellä, painella, viiltää. Pitää muovata, että näkee mitä siitä tuli. Välillä joutuu lyttäämään kaiken ja aloittamaan alusta. Kokeilun kautta löytyy lopulta se oikea muoto. Näin yritän ajatella, kun deletoin lauseita omasta tekstistäni. Ei niiden kirjoittaminen ollut turhaa työtä. Ne täytyi tehdä, jotta oikea muoto voi nousta esiin.

Tuon romaanin editoinnin jälkeen pääsin jo kirjoittamaan ihan uutta tekstiä. Sen editointi on jossain tulevaisuudessa. Nyt on vain ämpärillinen eri värisiä muovailuvahoja, joita saa vääntää mihin muotoihin tahansa. Myöhemmin päätetään, mitkä säästyvät ja mille sanotaan ”Bye bye, darling!”

Iso vuori, pienet askeleet

Kävin juuri sellaisen romaanikäsikirjoituksen kimppuun, joka on levännyt lähes vuoden. Aiempia versioita on takana useita, ja taas piti kääriä hihat ylös ja aloittaa uusi kierros.

Tehtävä tuntui melkein mahdottomalta, teksti jotenkin kaukaiselta ja vanhalta. Päätin silti aloittaa urakan purkamalla edellisen tekstiversion kohtauksiksi ja tarinalinjoiksi, eli tehdä tavallaan sen, minkä yleensä teen suunnitteluvaiheessa mutta nyt toisinpäin.

Kun purku oli valmis, olin jo aika hyvin kärryillä siitä, mitä muutoksia seuraava versio kaipasi. Silti tuleva urakka tuntui isolta. Kopioin käsiksen ekan neljänneksen uuteen tiedostoon ja päätin keskittyä ensin vain siihen. Ja kas, yhtäkkiä homma ei enää ollutkaan valtava vaan aivan kohtuullinen!

Tavallaan tässä huijaa itseään, sillä ihan sama työ on edessä kuitenkin. Silti se vain tuntuu huomattavasti kevyemmältä kun tekstitiedostossa on noin 16000 sanaa 65000 sanan sijaan.

Isoillekin vuorille kiivetään askel kerrallaan. Ja tällä hetkellä matka taittuu innostuneesti.

Palkintohumua Raatihuoneella

Eilen jaettiin Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnot. Minulla oli ilo ja kunnia olla palkittujen joukossa.

Jakotilaisuus järjestettiin juhlallisesti Raatihuoneella. Samassa tilaisuudessa jaettiin myös apurahoja ja stipendejä niin taiteen kuin tieteen tekijöille. Tuore apulaispormestari Anna-Kaisa Heinämäki johti virallisen osuuden, jota elävoitti hienosti Hatanpään lukion musiikkilinjalaisten esiintyminen. Ja toki tärkeää oli sekin, että tarjolla oli ruokaa ja juomaa. Jokunen tuttukin käveli vastaan Raatihuoneen komeissa saleissa.

Palkinto annettiin viime vuonna julkaistusta teoksesta Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo. Perustelut olivat ytimekkäät: "Mäkipään teos on Etsiväkerho Hurrikaanin kymmenes seikkailu, jonka naseva dialogi ja jännittävä juoni pitävät otteessaan niin lapsen kuin varttuneemmankin lukijan."

Tuskin kukaan tätä työtä palkintojen takia tekee, mutta kyllähän sellaisen saaminen hyvältä tuntuu - kuten kuvan hymy paljastaa:)

Palkinto pokattu ja hymy herkässä! (Kuva: Taru Mäkipää)