Viime viikolla valmistui nuortenromaanikäsikseni (työnimi Viitta) kolmas versio. Piti oikein tarkistaa edellisen eli kakkosversion valmistumispäivä, ja sehän oli 27.11.2013. Kymmenen kuukautta on siis mennyt versioiden välissä.
Koko tätä kymmentä kuukautta en toki ole käyttänyt Viitan kolmosversioon. Ensin se sai kypsyä jossain alitajunnan onkaloissa (muiden töiden ristipaineessa), ja sitten myöhemmin tuli varsinaisen kirjoittamisen aika.
Pidän itseäni suhteellisen kärsimättömänä ihmisenä, joten olin vähän yllättynytkin siitä, kuinka rauhassa jaksoin taas ottaa tekstin uuteen käsittelyyn. Sehän on kuitenkin ollut vireillä jo reilut neljä vuotta (ekat juonikaaviot kesältä 2010), mikä ainakin mulle on todella pitkä aika yhden ja saman tekstin kanssa.
Olin saanut kakkosversiosta käyttökelpoista palautetta ja tehnyt tietysti myös paljon omaa pohdintaa, joten mulla oli melko selvät sävelet siitä, mitä kolmosversio vaatii. Tästä huolimatta en editointiprosessin aikana säästynyt epäilyksiä kuiskivalta peikolta. Tuleeko tästä nyt varmasti parempi? Mitä jos teen hirveän määrän työtä, kuvittelen tekeväni tekstille hyvää ja onnistunkin vain pilaamaan sen? Tai entä jos se koko idea alunperinkin oli ihan susi? Kaikki nämä päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - turhaanko?
Olen mielestäni melko hyvin oppinut sietämään epävarmuutta, joka monien todistusten mukaan nyt vaan kuuluu tähän työhön. Heikotuksen iskiessä ymmärrän, että tältä nyt tuntuu tänään mutta huomenna taas erilaiselta, eikä se ole syy käpertyä sikiöasentoon työhuoneen lattialle ja jättää työpäivä kesken. Mutta kyllä se epäilyspeikko silti vaan aina välillä onnistuu lamauttamaan hetkeksi. Onneksi ei kuitenkaan kertaakaan niin voimallisesti, etteikö siitä olisi ihan kotikonstein päästy takaisin jaloilleen.
Kolmonen on siis nyt kustantajan arvioitavana, ja toivottavasti tässä piakkoin saan siitä palautteen. Ja jos se nyt ei ihan täystyrmäys ole, niin siitähän alkaa sitten nelosversion kirjoittaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti