Mietin asiaa omalla kohdallani ja totesin olevani pitkälti samoilla linjoilla. Olen usein kouluvierailulla puhunutkin siitä, että esimerkiksi Etsiväkerho Hurrikaani -sarja on sellainen, jota itse olisin halunnut kouluikäisenä lukea – ja ahminkin lapsena paljon samantyyppisiä sarjoja kuten Blytonin Salaisuus- ja SOS-sarjoja.
 |
| Alias - yksi kaikkien aikojen kovimmista sarjoista ja inspiraation lähde esimerkiksi Operaatio Hurrikaani -sarjalle. (Kuva: ABC) |
Kun mietin kirjojani (julkaistuja ja tekeillä olevia) ja tv-ohjelmia, joita olen ollut kehittämässä, on aika helppoa huomata niiden maailmojen olevan juuri sitä, mikä itseäni on kiehtonut lapsena ja kiehtoo yhä edelleen. Salapoliisit, agentit, robotit ja supersankarit ovat vakiohahmoja tarinoissani, ja mielelläni kulutan myös muiden tuottamia tarinoita vastaavista aiheista (ikisuosikki Alias, Bondit, supersankarisarjikset ja -leffat ja uusimpana The Americans).
Olen viime aikoina kirjoittanut aikuisyleisölle suunnattua komediasarjaehdotusta. Kun kirjoitin sarjan esittelytekstiin kirjoittajan sanaa, huomasin toteavani, että kirjoitin sellaisen sarjan, jonka minä itse haluaisin katsoa!
Kuinka paljon kirjoittaja sitten uskaltaa luottaa siihen, että itselleen kirjoittamansa teksti saa vastakaikua muissakin lukijoissa/katsojissa? Uskoisin, että kirjoittajan on ainakin helpompi pysyä aitona, kun kirjoittaa itselleen eikä esimerkiksi oletetun kohderyhmän ajatuksia arvaillen ja niihin täsmäiskuja suunnitellen.
Vaikka kirjoitan tarinoita, joita itse haluaisin lukea ja/tai katsoa, en silti pysty täysin sivuuttamaan oletetun kohderyhmän ajattelemista. Ainakin nuortenkirjaani Viittaa kirjoittaessa huomasin useinkin miettiväni esimerkiksi henkilöiden kielenkäyttöä tai käyttäytymistä sitä vasten, minkä ikäiset lukijat tekstiäni myöhemmin mahdollisesti lukevat. Huomaavaista pohdintaa vai alitajunnasta puskevaa suojelua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti