Hurrikaanin kierrosluku kasvaa

Kannen kuva: Jii Roikonen
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Eilen noudin postista jännän laatikon: omat lämpimäiskappaleeni uusimmasta Etsiväkerho Hurrikaani -kirjasta! Se kantaa nimeä Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo. Nuoret salapoliisit pääsevät selvittämään synkän motellin salaisuuksia, ja mukana on niin vampyyrinpelkoa kuin aikuisemmille lukijoille tuttuja viittauksia erääseen Stephen Kingin kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan...

Tämän uusimman kirjan tekee erityiseksi se, että nyt Etsiväkerho Hurrikaani -sarja on jatkunut jo kymmenen vuoden ajan! Ensimmäisenä julkaistiin Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirja (2004) ja sitä on seurannut kymmenen romaania. Ja nyt ihan lähiviikkoina saadaan vielä painosta Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja!

Voisi ajatella, että uuden käsikirjan myötä ympyrä sulkeutuu, mutta itse toivon, että se merkitsee uuden, isomman ympyrän alkupistettä. Uuden käsikirjan myötä seuraava sukupolvi pääsee kiinni oman etsiväkerhon perustamiseen. Samaan aikaan koko sarja on uusiutumassa: uuden ja mielestäni aiempaa raikkaamman ulkoasun lisäksi kansien sisälläkin tapahtuu muutoksia. Alkuperäinen etsiväjoukko alkaa nimittäin olla uransa loppupuolella ja tuoreet tulokkaat alkavat ottaa vastuuta Pihlakylän mysteerien ratkaisemisessa.

Hurrikaani-sarjan uudesta ulkoasusta vastaavat Tammen graafikko Laura Lyytinen ja sarjaa alusta asti kuvittanut Jii Roikonen. Sarjan kustannustoimittajana jatkaa edelleen Mirkka Hynninen, jota ennen sarjan alkutaipaletta vauhditti Anna Warras.

Kenelle kirjoittaja kirjoittaa?

Kuuntelin hiljattain Ylen Kultakuumeen jaksoa, jossa kirjailija Seita Vuorela puhui työskentelystään. Toimittaja halusi tietää, miten paljon Vuorela ajattelee kirjoittavansa nimenomaan nuorille. Vuorelan vastaus oli, ettei hän ajattele asiaa lainkaan vaan kirjoittaa sellaisia tarinoita, joita haluaisi itse lukea. Hän myönsi kirjoittavansa ennen kaikkea itselleen.

Mietin asiaa omalla kohdallani ja totesin olevani pitkälti samoilla linjoilla. Olen usein kouluvierailulla puhunutkin siitä, että esimerkiksi Etsiväkerho Hurrikaani -sarja on sellainen, jota itse olisin halunnut kouluikäisenä lukea – ja ahminkin lapsena paljon samantyyppisiä sarjoja kuten Blytonin Salaisuus- ja SOS-sarjoja.

Alias - yksi kaikkien aikojen kovimmista sarjoista ja inspiraation lähde esimerkiksi Operaatio Hurrikaani -sarjalle.
(Kuva: ABC)

Kun mietin kirjojani (julkaistuja ja tekeillä olevia) ja tv-ohjelmia, joita olen ollut kehittämässä, on aika helppoa huomata niiden maailmojen olevan juuri sitä, mikä itseäni on kiehtonut lapsena ja kiehtoo yhä edelleen. Salapoliisit, agentit, robotit ja supersankarit ovat vakiohahmoja tarinoissani, ja mielelläni kulutan myös muiden tuottamia tarinoita vastaavista aiheista (ikisuosikki Alias, Bondit, supersankarisarjikset ja -leffat ja uusimpana The Americans).

Olen viime aikoina kirjoittanut aikuisyleisölle suunnattua komediasarjaehdotusta. Kun kirjoitin sarjan esittelytekstiin kirjoittajan sanaa, huomasin toteavani, että kirjoitin sellaisen sarjan, jonka minä itse haluaisin katsoa!

Kuinka paljon kirjoittaja sitten uskaltaa luottaa siihen, että itselleen kirjoittamansa teksti saa vastakaikua muissakin lukijoissa/katsojissa? Uskoisin, että kirjoittajan on ainakin helpompi pysyä aitona, kun kirjoittaa itselleen eikä esimerkiksi oletetun kohderyhmän ajatuksia arvaillen ja niihin täsmäiskuja suunnitellen.

Vaikka kirjoitan tarinoita, joita itse haluaisin lukea ja/tai katsoa, en silti pysty täysin sivuuttamaan oletetun kohderyhmän ajattelemista. Ainakin nuortenkirjaani Viittaa kirjoittaessa huomasin useinkin miettiväni esimerkiksi henkilöiden kielenkäyttöä tai käyttäytymistä sitä vasten, minkä ikäiset lukijat tekstiäni myöhemmin mahdollisesti lukevat. Huomaavaista pohdintaa vai alitajunnasta puskevaa suojelua?