Tänä keväänä molemmat sarjakuvajätit Marvel ja DC julkaisevat leffan, jossa talojen isoimmat sankarit kääntyvät toisiaan vastaan. Marvelin Civil War on tulossa huhtikuussa, ja eilen teattereihin ehti Batman v Superman: Dawn of Justice (ohj. Zack Snyder). Kävin tsekkaamassa sen tuoreeltaan ensi-iltapäivänä. (Huom. Seuraava teksti saattaa sisältää spoilereita, vaikka yritän välttää paljastamasta liikoja.)
Tarina alkaa edellisen Superman-leffan Man of Steelin tapahtumista, jotka nähdään Bruce Waynen (Ben Affleck) näkökulmasta. Miljonääri yrittää pelastaa työntekijänsä, jotka joutuvat Supermanin (Henry Cavill) ja Zodin tuhoisan taistelun uhreiksi. Tästä käynnistyy Batmanin ja Supermanin välinen kiista siitä, kuinka olla sankari.
Otsikon lupaama vastakkainasettelu on jo paljon paljastavien trailereiden myötä aika selvä kuvio. Vaikka markkinointimateriaaleissa huudetaan #WhoWillWin, oli aika selvää, että jossain vaiheessa näiden kahden sankarin täytyy haudata sotakirveensä ja liittoutua yhteistä vihollista vastaan. Ja näinhän siinä kävi. Hieman petyin siitä, ettei Batmanin ja Supermanin arvojen taistelu kasvanut täyteen mittaansa missään vaiheessa.
Kokonaisuutena leffa oli yllättävän totinen, jopa synkkä. Niin Batman kuin Superman hoitivat oman osansa synkistelystä ja moraalisesta kamppailusta. Itse kyllä tykkäsin tummasta tunnelmasta, joka tuntui tukevan tarinan teemojen pohdintaa. Se myös takaa, että ollaan riittävän kaukana takavuosien camp-henkisistä ja muovisista Batman- ja Superman-leffoista.
Sankaruuden, jumaluuden ja kaikkivoipaisuuden teemat jylläävät tarinassa, joka kysyy, voiko tässä maailmassa kukaan pysyä hyvänä. Lopulta päädytään jonkinlaiseen ajatukseen siitä, että kaiken pahuuden ja tappamisen keskelläkin ihmiset ovat ne, jotka yhdessä pystyvät rakentamaan kaiken uudelleen. Siihen linkittyvät myös edellisten sukupolvien saavutukset ja ihmisen jälkeensä jättämä perintö. Ajoittain tuntuu, että teemoja ja moraalista pohdintaa on leffassa turhankin paljon ja liian moneen suuntaan.
Runsaus raskauttaa tarinaa laajemminkin. Juonessa tapahtuu paljon ja osa asioista jää hieman epäselväksi. On epäily likaisesta pommista, solmuinen aavikkoisku, unenomainen viesti eri ajasta, poliittiset viritykset, asekauppaa - ja siinä vasta pieni osa kaikesta, mitä juoneen on mahdutettu.
Leffa pohjustaa häpeilemättä tulevia DC-elokuvia. Tämän tarinan kannalta ei olisi ollut välttämätöntä tuoda mukaan WonderWomania eikä ainakaan kaikkia muita Justice Leaguen jäseniä, jotka esitellään Batmanin tutkiman videomateriaalin kautta. Näiden henkilöiden mukanaolo rakentaa pohjaa tulevaan, mutta tuntuu raskauttavan muutenkin runsasta sisältöä.
Miettiessäni tarinan rakennetta en ihan osannut päättää, kumman sankareista nostaisin tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi. Oletan, että jotain sen suuntaista leffan tekijät ovat toivoneetkin tekevänsä. Selvin kehitys tapahtuu mielestäni Batmanille, ja hänen näkökulmastaan koko tarina polkaistaan liikkeelle. Toisaalta tapahtumat keskittyvät pitkälti Supermanin ristiriitaiseen asemaan sankarina, ja hänelle myös putoaa enemmän sympatiapisteitä kuin lepakolle.
Rakenteellisesti leffan voi nähdä toimivan myös rakkaustarinana: kaksi toisiaan vihaavaa päähenkilöä joutuvat toteamaan, että heidän on paljon parempi olla ja toimia yhdessä.
Loppuhuipennukseen osallistuvan Doomsdayn CGI-toteutus on tylsä ja epäuskottava. Ymmärrän, että loppuun on tarvittu riittävän vaarallinen ja voimakas uhka, joka pakottaa sankarit yhdistämään voimansa. Vastaavia epämuodostuneita örkkejä on kuitenkin nähty jo niin monta kertaa, ettei sellainen enää onnistu luomaan todellista uhkaa. Kahden sankarin välinen taistelu tuntuu huomattavasti ladatummalta kuin loppumittelössä esiteltävä CGI-hirviö.
Ja loppuratkaisusta vielä, että vaikka se oli pohjustettu jumalallisilla vertauksilla, yllätyin lopputaistelun vaatimasta uhrauksesta. Kun kohtalokas isku oli annettu, pelkäsin, ettei tekijöillä (tai DC:llä) kuitenkaan riittäisi rohkeus viedä päätöstään loppuun asti. Siksi katselin tyytyväisenä, kun ratkaisua ei vesitetty - ennen kuin sitten viimeisessä kuvassa, joka oli leikattu niin lyhyeksi, että sen idean ehti juuri tajuta. Vaikutus oli hieman sama kuin Inception-leffan lopussa, josta siitäkään en ihan hirveästi pitänyt.
Yhteenvetona: miellyttävän synkkä paketti enimmäkseen hyvin pelaavilla henkilöhahmoilla ja tarpeeksi ronskilla otteella, mutta tarinaa vaivaa liika runsaus niin juonessa kuin teemoissa.
Mielenkiintoista nähdä, millaisilla eväillä Marvel laittaa omat sankarinsa kehään, kun Captain America: Civil War tulee ensi-iltaan huhtikuussa. Saadaanko siinä ihan oikeasti selville, että #WhoWillWin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti