Viime aikoina luetuista tarinoista on jäänyt mieleen yhtä ja toista sekalaista mietettä. Eli sen pitemmittä puheitta tässä viiden erilaisen kirjan herättämiä ajatuksia täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä.
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
(WSOY, 2012)
Tämä trilogian aloitusosa odotti hyllyssä ainakin vuoden päivät. Syykin oli harvinaisen selvä: olin sellaisessa vaiheessa oman nuortenkirjakäsikseni kanssa, että pelkäsin tarttua tähän kirjaan. Tiesin sen kertovan yliluonnollisia kykyjä saavista nuorista, enkä halunnut sen vaikuttavan oman tarinani kehitykseen.
Kai se tavallaan on hassuakin varoa muiden tarinoiden vaikutusta, koska eihän siltä kuitenkaan voi välttyä. Kyllä ne kaikki elämän aikana luetut/kuullut/nähdyt tarinat varmasti jyllää jossain alitajunnassa sellaisella voimalla, ettei sitä aina tajuakaan, millä tavoin ne putkahtavat esiin omissa teksteissä.
Salaman teksti on ainakin tämän aloituksen perusteella piristävän ronskia ja uskottavaa. Tarinan käänteistä en ollut kaikilta osin yhtä mieltä, mutta kokonaisuutena hieno ja viileä teos. Ja onneksi myös ihan erilainen kuin oma käsikseni.
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
(Bazar, 2008)
Pienen pojan vinkkelistä katsotaan toista maailmansotaa ja keskitysleirejä. Vaikka maailma on ahdistava ja epätoivoinen, en lukiessa kokenut oloani sellaiseksi. Vähän omaksi yllätyksekseni mieleeni tuli Pikku Prinssi, ehkä päähenkilön vilpittömyyden kautta ja tietynlaisen haikeuden myötä.
Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
(Tammi, 2014)
Olen lukenut Räppääjiä sieltä täältä ja tykästynyt niiden huumoriin. Tässä uusimmassa ei kuitenkaan musta ylletä ihan siihen hillittömimpään tasoon. Elokuvaversio on jo tekeillä.
Helsingin Kirjamessuilla ehdin pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan Nopoloiden haastattelua, ja siitä jäi mieleen huomio, että heidän kirjoissaan on runsaasti dialogia ja niukasti kuvausta, koska jälkimmäisen kirjoittaminen kahdestaan on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Hauskalla tavalla siinä tulee musta esiin se, miten meillä kaikilla on se oma päänsisäinen visuaalinen maailma ja omat näkemykset esimerkiksi kirjan henkilöistä. Toivottavasti sille muistaa itsekin aina jättää riittävästi tilaa, ettei pakota lukijalle tarpeettoman määrääviä koordinaatteja.
David Walliams: Herra Lemu
(Tammi, 2009)
Mukavan anarkistinen ote on Davidilla, jota kirjan kannessa siteerataan uudeksi Roald Dahliksi. Tarina oli kompakti, mutta muuten en sitä pitänyt kovinkaan kummoisena. Huumori toimi kivasti monissa kohdissa, ja mukana oli myös sopivasti pissa-kakka-hauskaa. Luen plussaksi senkin, että brittiläisyys paistoi niin kirjan maailmasta kuin kerrontatyylistäkin. Ja harvasta lastenkirjasta löytää sanan "transvestiittikulkuri".
Seita Vuorela: Karikko
(WSOY, 2012)
Aina toisinaan miettii, että miksi jokin tietty teos saa osakseen huomiota/ kovat myyntiluvut/ palkintoja, mutta silti itse ei löydä siitä sitä jujua. Karikko on teos, jonka luettuani ymmärrän oikein hyvin, että se palkittiin Pohjoismaiden neuvoston lastenkirjallisuuspalkinnolla 2013.
Kerroksellinen kerrontatapa toimii luontevasti, lauseet ovat kauniita ja ennen kaikkea tarinan tunnelma vetää mukaansa. Jo prologin jälkeen oli sellainen olo, että nyt ollaan hyvissä käsissä. Harvinaista herkkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti