Tällä takatukalla esiinnyin eilen Helsingin Kirjamessuilla. Itse asiassa se valmistui siinä esityksen aikana, kun kustannustoimittaja Mirkka Hynnisen kanssa juttelimme Etsiväkerho Hurrikaanin uudesta käsikirjasta. Mirkka värkkäsi samalla merimiestyylisen tatuointihihan, sekin käsikirjan neuvoilla.
Tänä vuonna esiintyminen oli lapsille tarkoitetussa Tarinalaaksossa. Sinänsä on hyvä, että messuilta löytyy lapsille tarkoitettu alue, jossa on tilaa peuhata tai lepuuttaa väsyneitä raajoja lattiatyynyillä. Alue toimii samalla myös lapsiparkkina, mikä varmasti ilahduttaa monia vanhempia.
En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, että tämä on se paras tapa pitää esillä kotimaista lastenkirjallisuutta. Toki paikalla on oikeaa kohderyhmää, jolle kirjailijat lukevat tekstejään tai, kuten meidän tapauksessa, viihdyttävät askartelulla ja muilla huveilla.
Toivoisin silti, että Kirjamessujen ohjelmavastaavat huomioisivat lastenkirjallisuuden myös ns. aikuisten ohjelmalavoilla. Vaikka kirjoja tehdään lapsille, niin aikuisethan ne kuitenkin lapsilleen valitsevat. Isät, äidit, mummut, vaarit, kummit ja muut läheiset ovat avainasemassa siinä, mikä kirja kunkin lapsen kouriin päätyy. Ja kyllä siitä lastenkirjallisuudesta aivan yhtä painavaa sanottavaa riittää kuin aikuisillekin suunnatusta tuotannosta.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden asema messuilla tuntuu heittelevän vuodesta toiseen, eikä siihen ainakaan tekijöiden joukossa tunnuta olevan kovin tyytyväisiä. Tosin täytyy todeta, että nuortenkirjallisuuden osalta tilanne taitaa olla melko hyvä Kirjakallion myötä. Ainakin eilisellä käynnilläni kuulin nuorten haastattelijoiden tehneen perusteellisia ja hyvin valmisteltuja kysymyksiä.
Yksi päivä messuhulinaa oli ainakin meikäläiselle ihan tarpeeksi. Väkeä oli käytävät väärällään, mikä tietysti on epävarmuudessa kieriskelevän kirja-alan kannalta virkistävä huomio. Itsekin toin kotiin kassillisen luettavaa, vaikka mitään ei ollutkaan tarkoitus hankkia. Mutta kun hyviä diilejä löytyi, niin pakkohan niihin oli tarttua. Ja kyllä messukeikasta jää jotain uupumaan, jos ei voi paluujunassa selailla tuoreita hankintoja ja mässyttää metrilakua.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Kolmas versio toden sanoo – kunnes tulee neljäs
Viime viikolla valmistui nuortenromaanikäsikseni (työnimi Viitta) kolmas versio. Piti oikein tarkistaa edellisen eli kakkosversion valmistumispäivä, ja sehän oli 27.11.2013. Kymmenen kuukautta on siis mennyt versioiden välissä.
Koko tätä kymmentä kuukautta en toki ole käyttänyt Viitan kolmosversioon. Ensin se sai kypsyä jossain alitajunnan onkaloissa (muiden töiden ristipaineessa), ja sitten myöhemmin tuli varsinaisen kirjoittamisen aika.
Pidän itseäni suhteellisen kärsimättömänä ihmisenä, joten olin vähän yllättynytkin siitä, kuinka rauhassa jaksoin taas ottaa tekstin uuteen käsittelyyn. Sehän on kuitenkin ollut vireillä jo reilut neljä vuotta (ekat juonikaaviot kesältä 2010), mikä ainakin mulle on todella pitkä aika yhden ja saman tekstin kanssa.
Olin saanut kakkosversiosta käyttökelpoista palautetta ja tehnyt tietysti myös paljon omaa pohdintaa, joten mulla oli melko selvät sävelet siitä, mitä kolmosversio vaatii. Tästä huolimatta en editointiprosessin aikana säästynyt epäilyksiä kuiskivalta peikolta. Tuleeko tästä nyt varmasti parempi? Mitä jos teen hirveän määrän työtä, kuvittelen tekeväni tekstille hyvää ja onnistunkin vain pilaamaan sen? Tai entä jos se koko idea alunperinkin oli ihan susi? Kaikki nämä päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - turhaanko?
Olen mielestäni melko hyvin oppinut sietämään epävarmuutta, joka monien todistusten mukaan nyt vaan kuuluu tähän työhön. Heikotuksen iskiessä ymmärrän, että tältä nyt tuntuu tänään mutta huomenna taas erilaiselta, eikä se ole syy käpertyä sikiöasentoon työhuoneen lattialle ja jättää työpäivä kesken. Mutta kyllä se epäilyspeikko silti vaan aina välillä onnistuu lamauttamaan hetkeksi. Onneksi ei kuitenkaan kertaakaan niin voimallisesti, etteikö siitä olisi ihan kotikonstein päästy takaisin jaloilleen.
Kolmonen on siis nyt kustantajan arvioitavana, ja toivottavasti tässä piakkoin saan siitä palautteen. Ja jos se nyt ei ihan täystyrmäys ole, niin siitähän alkaa sitten nelosversion kirjoittaminen.
Koko tätä kymmentä kuukautta en toki ole käyttänyt Viitan kolmosversioon. Ensin se sai kypsyä jossain alitajunnan onkaloissa (muiden töiden ristipaineessa), ja sitten myöhemmin tuli varsinaisen kirjoittamisen aika.
Pidän itseäni suhteellisen kärsimättömänä ihmisenä, joten olin vähän yllättynytkin siitä, kuinka rauhassa jaksoin taas ottaa tekstin uuteen käsittelyyn. Sehän on kuitenkin ollut vireillä jo reilut neljä vuotta (ekat juonikaaviot kesältä 2010), mikä ainakin mulle on todella pitkä aika yhden ja saman tekstin kanssa.
Olin saanut kakkosversiosta käyttökelpoista palautetta ja tehnyt tietysti myös paljon omaa pohdintaa, joten mulla oli melko selvät sävelet siitä, mitä kolmosversio vaatii. Tästä huolimatta en editointiprosessin aikana säästynyt epäilyksiä kuiskivalta peikolta. Tuleeko tästä nyt varmasti parempi? Mitä jos teen hirveän määrän työtä, kuvittelen tekeväni tekstille hyvää ja onnistunkin vain pilaamaan sen? Tai entä jos se koko idea alunperinkin oli ihan susi? Kaikki nämä päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - turhaanko?
Olen mielestäni melko hyvin oppinut sietämään epävarmuutta, joka monien todistusten mukaan nyt vaan kuuluu tähän työhön. Heikotuksen iskiessä ymmärrän, että tältä nyt tuntuu tänään mutta huomenna taas erilaiselta, eikä se ole syy käpertyä sikiöasentoon työhuoneen lattialle ja jättää työpäivä kesken. Mutta kyllä se epäilyspeikko silti vaan aina välillä onnistuu lamauttamaan hetkeksi. Onneksi ei kuitenkaan kertaakaan niin voimallisesti, etteikö siitä olisi ihan kotikonstein päästy takaisin jaloilleen.
Kolmonen on siis nyt kustantajan arvioitavana, ja toivottavasti tässä piakkoin saan siitä palautteen. Ja jos se nyt ei ihan täystyrmäys ole, niin siitähän alkaa sitten nelosversion kirjoittaminen.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Hurrikaanin kierrosluku kasvaa
![]() |
| Kannen kuva: Jii Roikonen Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen |
Eilen noudin postista jännän laatikon: omat lämpimäiskappaleeni uusimmasta Etsiväkerho Hurrikaani -kirjasta! Se kantaa nimeä Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo. Nuoret salapoliisit pääsevät selvittämään synkän motellin salaisuuksia, ja mukana on niin vampyyrinpelkoa kuin aikuisemmille lukijoille tuttuja viittauksia erääseen Stephen Kingin kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan...
Tämän uusimman kirjan tekee erityiseksi se, että nyt Etsiväkerho Hurrikaani -sarja on jatkunut jo kymmenen vuoden ajan! Ensimmäisenä julkaistiin Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirja (2004) ja sitä on seurannut kymmenen romaania. Ja nyt ihan lähiviikkoina saadaan vielä painosta Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja!
Voisi ajatella, että uuden käsikirjan myötä ympyrä sulkeutuu, mutta itse toivon, että se merkitsee uuden, isomman ympyrän alkupistettä. Uuden käsikirjan myötä seuraava sukupolvi pääsee kiinni oman etsiväkerhon perustamiseen. Samaan aikaan koko sarja on uusiutumassa: uuden ja mielestäni aiempaa raikkaamman ulkoasun lisäksi kansien sisälläkin tapahtuu muutoksia. Alkuperäinen etsiväjoukko alkaa nimittäin olla uransa loppupuolella ja tuoreet tulokkaat alkavat ottaa vastuuta Pihlakylän mysteerien ratkaisemisessa.
Hurrikaani-sarjan uudesta ulkoasusta vastaavat Tammen graafikko Laura Lyytinen ja sarjaa alusta asti kuvittanut Jii Roikonen. Sarjan kustannustoimittajana jatkaa edelleen Mirkka Hynninen, jota ennen sarjan alkutaipaletta vauhditti Anna Warras.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Kenelle kirjoittaja kirjoittaa?
Kuuntelin hiljattain Ylen Kultakuumeen jaksoa, jossa kirjailija Seita Vuorela puhui työskentelystään. Toimittaja halusi tietää, miten paljon Vuorela ajattelee kirjoittavansa nimenomaan nuorille. Vuorelan vastaus oli, ettei hän ajattele asiaa lainkaan vaan kirjoittaa sellaisia tarinoita, joita haluaisi itse lukea. Hän myönsi kirjoittavansa ennen kaikkea itselleen.
Mietin asiaa omalla kohdallani ja totesin olevani pitkälti samoilla linjoilla. Olen usein kouluvierailulla puhunutkin siitä, että esimerkiksi Etsiväkerho Hurrikaani -sarja on sellainen, jota itse olisin halunnut kouluikäisenä lukea – ja ahminkin lapsena paljon samantyyppisiä sarjoja kuten Blytonin Salaisuus- ja SOS-sarjoja.
| Alias - yksi kaikkien aikojen kovimmista sarjoista ja inspiraation lähde esimerkiksi Operaatio Hurrikaani -sarjalle. (Kuva: ABC) |
Kun mietin kirjojani (julkaistuja ja tekeillä olevia) ja tv-ohjelmia, joita olen ollut kehittämässä, on aika helppoa huomata niiden maailmojen olevan juuri sitä, mikä itseäni on kiehtonut lapsena ja kiehtoo yhä edelleen. Salapoliisit, agentit, robotit ja supersankarit ovat vakiohahmoja tarinoissani, ja mielelläni kulutan myös muiden tuottamia tarinoita vastaavista aiheista (ikisuosikki Alias, Bondit, supersankarisarjikset ja -leffat ja uusimpana The Americans).
Olen viime aikoina kirjoittanut aikuisyleisölle suunnattua komediasarjaehdotusta. Kun kirjoitin sarjan esittelytekstiin kirjoittajan sanaa, huomasin toteavani, että kirjoitin sellaisen sarjan, jonka minä itse haluaisin katsoa!
Kuinka paljon kirjoittaja sitten uskaltaa luottaa siihen, että itselleen kirjoittamansa teksti saa vastakaikua muissakin lukijoissa/katsojissa? Uskoisin, että kirjoittajan on ainakin helpompi pysyä aitona, kun kirjoittaa itselleen eikä esimerkiksi oletetun kohderyhmän ajatuksia arvaillen ja niihin täsmäiskuja suunnitellen.
Vaikka kirjoitan tarinoita, joita itse haluaisin lukea ja/tai katsoa, en silti pysty täysin sivuuttamaan oletetun kohderyhmän ajattelemista. Ainakin nuortenkirjaani Viittaa kirjoittaessa huomasin useinkin miettiväni esimerkiksi henkilöiden kielenkäyttöä tai käyttäytymistä sitä vasten, minkä ikäiset lukijat tekstiäni myöhemmin mahdollisesti lukevat. Huomaavaista pohdintaa vai alitajunnasta puskevaa suojelua?
maanantai 2. joulukuuta 2013
Nuortenkirjan soundtrack - musiikki tekstin tunnelmien tukena
Kirjoitan melkein aina kuulokkeet päässä (ennen sellaiset pienet napit, nykyään paremmin eristävät kuppimalliset kuulokkeet) ja kuuntelen niistä musiikkia. Syitä on kaksi: korvissa pauhaava musiikki auttaa keskittymään blokkaamalla ulkopuolisia ääniä ja toisaalta se helpottaa haluttuun tunnelmaan pääsemistä.
Olen todennut, että elokuvien soundtrackit ovat usein aika hyvää taustamusaa kirjoittamiselle, ja nimenomaan siis scoret, joissa harvemmin lauletaan mitään. Joskus nimittäin laulajan sanat saattavat häiritä omassa päässä rakentuvia lauseita. Olen kyllä todennut senkin, että sitä vähemmän sanat häiritsevät, mitä tutumpi biisi on kyseessä. Tarpeeksi monta toistoa ilmeisesti tekee kappaleesta jotenkin niin tutun, että sanoitus ei enää kulje aivojen kautta samalla tavalla kuin oudommassa biisissä.
Elokuvascoreissa on myös se hyvä puoli, että niistä on suhteellisen helppo valita työn alla olevaan tekstiin sopiva tunnelma. Toiminnallisia kohtauksia kirjoittaessa voi napata messevän action-pläjäyksen ja herkempään kohtaukseen jonkin väkevän draaman tunnepitoisen ääniraidan. (Tietysti aina tämä ei ole ihan niin aukotonta: useimpiin elokuviin kun mahtuu kuitenkin monenlaisia tunnelmia ja niiden mukaisia raitoja.)
Joskus sitä huomaa valinneensa täysin vääränlaisen musiikin, joka ei vain millään istu siihen tunnelmaan, jonka yrittää päänsä sisällä saada luotua ja siirrettyä tekstiin. Onneksi Spotifyn kokoelmissa riittää valinnanvaraa.
Tuota juuri valmistunutta nuortenkirjakäsistä olen kirjoitellut aktiivisesti etenkin tämän vuoden ajan, ja sinä aikana siihen on myös valikoitunut tietty taustamusiikkikokoelma. Välillä on pauhannut Man of Steelin soundtrack, toisinaan The Amazing Spider-Man, joskus myös vähän eri maata oleva Tree of Life tai The Great Gatsby. Kaikille on ollut paikkansa.
Lisäksi olen koonnut yksittäisiä biisejä yhteen soittolistaan, jonka olen kuunnellut läpi ainakin useita kymmeniä ellen satoja kertoja. Se on alkanut aina samalla biisillä, Lana Del Reyn kappaleella Young And Beautiful (DH Orchestral Version), josta on jotenkin tullut tämän kirjan teemabiisi. Jos kirja olisi tv-sarja, tämä biisi olisi alkutunnarissa, ja jos kirjasta tehtäisiin leffa, tämä biisi pärähtäisi käyntiin lopputekstien päällä. Juuri oikeanlainen fiilis, synkkyyttä ja salaperäistä epätoivoa ja kaihoisaa romantiikkaakin.
Olen koonnut makupaloja tuosta nuortenkirjaani varten keräämästäni soittolistasta ja tehnyt sen julkiseksi Spotifyssa. Eli kirjan tunnelmia voi aistia tämän linkin kautta:
Viitta-playlist Spotifyssa
![]() |
| Tästä haikeaa synkkyyttä... (Kuva: Water Tower Music / Interscope) |
![]() |
| ...ja tästä vähän rautaisempiin kohtauksiin... (Kuva: Water Tower Music) |
![]() |
| ...joita ei tämän tahtiin kannata yrittääkään. Kuva: Lakeshore Records |
Joskus sitä huomaa valinneensa täysin vääränlaisen musiikin, joka ei vain millään istu siihen tunnelmaan, jonka yrittää päänsä sisällä saada luotua ja siirrettyä tekstiin. Onneksi Spotifyn kokoelmissa riittää valinnanvaraa.
Tuota juuri valmistunutta nuortenkirjakäsistä olen kirjoitellut aktiivisesti etenkin tämän vuoden ajan, ja sinä aikana siihen on myös valikoitunut tietty taustamusiikkikokoelma. Välillä on pauhannut Man of Steelin soundtrack, toisinaan The Amazing Spider-Man, joskus myös vähän eri maata oleva Tree of Life tai The Great Gatsby. Kaikille on ollut paikkansa.
Lisäksi olen koonnut yksittäisiä biisejä yhteen soittolistaan, jonka olen kuunnellut läpi ainakin useita kymmeniä ellen satoja kertoja. Se on alkanut aina samalla biisillä, Lana Del Reyn kappaleella Young And Beautiful (DH Orchestral Version), josta on jotenkin tullut tämän kirjan teemabiisi. Jos kirja olisi tv-sarja, tämä biisi olisi alkutunnarissa, ja jos kirjasta tehtäisiin leffa, tämä biisi pärähtäisi käyntiin lopputekstien päällä. Juuri oikeanlainen fiilis, synkkyyttä ja salaperäistä epätoivoa ja kaihoisaa romantiikkaakin.
Olen koonnut makupaloja tuosta nuortenkirjaani varten keräämästäni soittolistasta ja tehnyt sen julkiseksi Spotifyssa. Eli kirjan tunnelmia voi aistia tämän linkin kautta:
Viitta-playlist Spotifyssa
Tunnisteet:
kirjoittaminen,
Lana Del Rey,
Man of Steel,
musiikki,
nuortenkirjat,
soundtrack,
Spotify,
The Amazing Spider-Man,
The Great Gatsby,
Tree of Life,
Viitta
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Lähetä! (eli paperilennokkikuvakkeen autuutta)
![]() |
Puheena oleva kuvake komeilee vasemmassa yläkulmassa
(sähköposti manipuloitu kuvausta varten).
|
Tuossa viiden kuukauden takaisessa blogitekstissä mietin, repeääkö todellinen riemu sitten, kun käsis on lähtökunnossa, ja täytyy myöntää, että kyllähän tämä hyvältä tuntuu! Olihan se vähintään pullan arvoinen juhla – ja kun lähikaupan tarjonta sattui olemaan iltapäivällä vähän heikko, käräytin iltapäiväteen seuraksi köyhiä ritareita hillolla ja kermavaahdolla. Kirjailijaelämä vaatii rankat huvit.
Nyt sitten odotetaan kustantajan kommentteja ja jännätään, tuleeko vihreää vai punaista valoa, vai kenties keltaista siitä väliltä.
Mutta että tuntui mukavalta painaa sähköpostiohjelmasta paperilennokin kuvaketta (eli Lähetä-nappia), kun kyydissä oli tuore käsis!
Muutama muukin asia on mielessä liittyen viime kuukausien editointiin, mutta puran niitä
toisissa postauksissa.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Ensi keväänä tuplasti Hurrikaania
![]() |
| Kannen piirros: Jii Roikonen Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen |
Mutta siis uutisiin: nyt on julkista, että ensi keväänä ilmestyy kaksi uutta Etsiväkerho Hurrikaani -kirjaa! Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo on sarjan kymmenes romaani, jonka kaveriksi saapuu Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja.
Koko sarjahan alkoi vuonna 2004 Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirjalla. Maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa sen verran, että uudelle käsikirjalle tuntui olevan aihetta. Toki salapoliisileikeissä on paljon ajattomuutta, mutta kännyköiden, netin ja tablettien tuoma muutos antaa ihan uusia eväitä myös etsiville.
Ensi vuodesta on siis tulossa mukavan jännä Etsiväkerho Hurrikaanille, mikä on oikein sopivaa, kun sarjan ekan kirjan julkaisustakin tulee tasan kymmenen vuotta!
Linkit kirjoihin Kirjakevät-sivuille:
Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






