Sanomaa ja opetusta

Kuuntelin viime keväänä muutaman kollegan paneelikeskustelua. Siellä nousi esiin muista yhteyksistä tuttu aihe: miksi erityisesti lasten- ja nuortenkirjailijoilta toistuvasti tentataan heidän kirjojensa opetusta? Joku kertoi tuskastuvansa esitelmiä laativien koululaisten kysyessä: "Mikä on kirjasi sanoma?"

Puhutaan sitten opetuksesta, sanomasta tai viestistä, tekijöillä on erilaisia käsityksiä. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei heidän tarkoituksensa ole välittää tiettyä sanomaa vaan antaa teksti lukijalle, joka tekee omat päätelmänsä.

Itsekin vierastan opetus-sanaa. Siitä syntyy asetelma, jossa kirjailijalla on lukijaa suurempi ymmärrys tästä elämästä, ja tekstinsä kautta hän opettaa lukijoita elämään oikein.

Ajattelen kuitenkin, että kirjailijalla on aina tekstissään sanoma. Oli tekstilaji mikä tahansa, maailma vaikka kuinka etäällä todellisuudesta ja juoni millainen vain, niin aina sen ytimessä on kirjailijan sanoma. Kuvaamalla valitsemansa henkilön matkan ja sen varrella tehtävät valinnat sekä tilanteen, johon ne johtavat, kirjoittaja esittää aina jonkin väitteen elämästä.

Onko sanoman välttelyssä kyse siitä, että kirjailija haluaa luoda teksteihinsä lisäsyvyyttä verhoamalla ne salaperäisyyden taakse? Ikään kuin se, että kirjan sanoma on löydettävissä ja ymmärrettävissä, tekisi siitä jotenkin huonolla tavalla yksinkertaisen, alkeellisen tai puutteellisen.

Ehkä toisinaan kirjoittaja ei tietoisesti rakenna tekstiinsä tiettyä sanomaa. Silloin sen luo tekstin lukija kirjoittajan tahtomatta. Tosin itse en osaisi ajatella kirjoittavani tekstiä niin, etten tiedä, mitä sillä tahdon sanoa.

Miksi kirjoittaa, jos ei halua sanoa mitään?

Vuodet taulukossa ja valmiina vaihtoon

Näin vuodenvaihteen lähestyessä teen itselleni tiliä menneestä vuodesta ja suunnittelen tulevaa.

Päättyvän vuoden osalta tutkailen pitämääni työpäiväkirjaa ja mietin esimerkiksi seuraavia:

• Mihin projektiin kului minkäkin verran aikaa?
• Olivatko käytetty aika ja työstä saatu palkkio (rahallinen ja/tai henkinen) edes jotenkuten suhteessa toisiinsa?
• Mitä olisin voinut tehdä enemmän, mitä jättää tekemättä?
• Oliko työn ja vapaan suhde kunnossa?

Vielä tärkeämpää ja kiinnostavampaa on kuitenkin ensi vuoden suunnittelu. Järjestyksen ihmisenä olen jakanut ensi vuoden työpäivät viikon tarkkuudella tiedossa olevien projektien kesken. Arvioitahan ne ovat, mutta toisaalta kokemuksen karttuessa ne osuvat myös koko ajan tarkemmin kohdilleen.

Tällaisen vuosikalenterin tekeminen tuo myös tiettyä mielenrauhaa. Kun numerot järjestyvät nätisti taulukon soluihin, tuntuu ensi vuosi olevan hallinnassa. Taulukko näyttää, että ajan pitäisi riittää kaikkiin suunniteltuihin töihin (ja lisäksi tiedän, mistä sarakkeesta löytyy ylimääräisiä päiviä yllätysprojekteihin).

Tässä vaiheessa ensi vuoden suunnitelmiin kuuluu Etsiväkerho Hurrikaani -sarjan jatko (yhdestoista romaani sekä erään toisen idean jatkokehittely), Viitta-trilogian kahden ensimmäisen osan editointi ja kolmannen osan ekan käsisversion kirjoittaminen sekä Hurrikaani-elokuvakäsiksen kirjoittaminen. Tämän vuoden puolella alkaneet projektit Ylen Lasten ja nuorten toimituksen, Tampereen Ammattikorkeakoulun ja Lukukeskuksen kanssa jatkuvat. Näiden lisäksi olen varannut aikaa kirjailijavierailuihin, parin keskeneräisen tekstin jatkotyöstöön ja kokonaan uusien ideoiden kehittelyyn.

Vaikka ensi vuosi näyttää taulukossa täydeltä, leijuu ilmassa se epävarmuus, josta ei kai tässä ammatissa kovin äkkiä pääse irti. Työpäivät tulevat kyllä käytettyä, mutta vaikutus omaan talouteen on vielä arvoitus. Irtoaako kustannussopimuksia ja jos, niin minkälaisia? Myönnetäänkö apurahoja? Kuinka kirjat myyvät ensi vuonna? Jatkuvatko keskeneräiset projektit? Näihin ei pysty itse vastauksia suunnittelemaan, vaan ne on otettava vastaan vuoden mittaan.

Nyt olennaista on se, että vuosisuunnitelma 2015 alkaa olla valmiina ja niin minäkin.

Terveiset Kalajoen Hiekkasärkiltä – keskellä marraskuuta!

Elämäni ensimmäinen visiitti Kalajoelle osui marraskuulle, kun vietin seudulla kokonaisen viikon kirjailijavierailuilla. Hotellin esittely lupasi mahtavasti merinäköalan, mutta saapuessani maanantai-iltana ikkunasta näkyi vain mustaa. Tiistaiaamuna ikkunasta näkyi, taas, pelkkää mustaa. Kun palasin hotellille ensimmäisen vierailupäivän jälkeen, oli onneksi valoa sen verran jäljellä, että näin meren ja  upeat Hiekkasärkät. Lähdinkin saman tien rantaan, missä sain kävellä täydessä yksinäisyydessä. Kesäaikaan sellaisesta ei kuulemma voi haaveilla.

Näköala hotellihuoneesta klo 9-16. Muina aikoina mustaa.

Vierailuviikko sujui hienosti Kalajoen kirjaston johdolla. Neljän päivän aikana kierrettiin kaikki alueen alakoulut. Kun kirjastoväki kyyditsi oikeisiin paikkoihin, ei tarvinnut itse murehtia aikatauluista tai navigaattorin tarjoamista reittivaihtoehdoista. Vaikka vierailuille mennään töihin, on se silti aina mukavaa, kun kohdellaan vieraana ja huolehditaan. Kiitokset siis vielä kerran Kalajoen kirjaston hienolle porukalle!

Rantaan johtava polku.

Nyt saisi vapaasti valita löhöilypaikan.

Vänkyräiset juurakot laittavat mielikuvituksen liikkeelle.

Yllättävänkin reippaasti viikko sujui. Kaksitoista esitystä neljän päivän aikana ei ehtinyt puuduttaa, sillä koulut ja ryhmät olivat erilaisia. Perjantaille osui vielä sellainen ryhmä Raumankarin koululla, jolla riitti kysymyksiä niin hurjalla volyymilla, että luovuin suunnittelemastani esityksestä ja annoin kysymysten kuljettaa tuntia.

Kymmenen koulua, kaksitoista esitystä ja pyöreästi viitisensataa alakoulaista mahtui mukavasti yhteen vierailuviikkoon. Iltapäivät ja illat käytin hotellihuoneen rauhaa hyväkseni ja viimeistelin ensi vuoden syksylle suunnitellun Etsiväkerho Hurrikaani -romaanin ekan käsisversion. Ehdin testata myös hotellin kylpylän ja läheisen irkkuravintolan Sandy Keltin ruokatarjonnan, joka oli erinomaisen maistuvaa! Suosittelen.

Terveiset Teuvasta ja ensi vuoden suunnitelmia

Kävin viime viikolla kirjailijavierailulla Teuvassa. Päivällä tapasin kaksi alakoululaisryhmää ja illalla kävin vielä esiintymässä paikallisessa nuorisotilassa. Järjestelyt oli hoidettu mallikkaasti: sain jopa kutsun kirjastonjohtaja Aki Rossin kotiin perhepäivälliselle (erinomaista karjalanpaistia, kiitos!)

Hurrikaanit kiertueella Teuvassa.
(Kuva: Aki Rossi)

Majoituin Teuvan keskustassa olevassa majatalossa, Laurilan Wisiitissä. Täytyy sanoa, että harvoin tulee missään vastaan näin huolella vaalittua ja supersiistiä majoitusta! Ja samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että mielikuvitus lähti laukkaamaan, kun illalla ajoin autolla talon pihaan. Pimeät ruutuikkunat, parvekkeet ja se tosiasia, että yövyin isossa talossa yksinäni, palauttivat aika tehokkaasti mieleen kaikki kummitusjutut.

Rohkeasti sisään vain...

Alakerran hiljainen sali vanhoine kalusteineen, kynttilöineen ja seinäpeileineen ei tätä ajatuskuviota ainakaan laimentanut. En viitsinyt kovin pitkään tuijotella huoneen nurkkiin, etten vaan onnistuisi näkemään mitään epäilyttävää. Kuvan sentään ehdin napata:)

Liikahtiko tuoli vai vilahtiko seinäpeilissä kasvot?

Yö sujui rauhallisesti ja uni maistui. Kaiken kaikkiaan mukava vierailu Teuvalle, ja jos sinne päin tulee asiaa, niin Laurilan Wisiittiä voin kyllä lämpimästi suositella.

* * *

Tähän aikaan vuodesta ajatukset kääntyvät luontevasti tulevaa kohti. Näin vapaana kirjailijana / yrittäjänä sitä tuntuu jatkuvasti murehtivan, riittääkö ensi vuonnakin mielekkäitä projekteja ja vielä sellaisia, joista tulee leipä pöytään.

Joitain suunnitelmia on vuoden 2015 osalta jo varmistunutkin. Ensinnäkin Etsiväkerho Hurrikaani -kirjasarja on saamassa jälleen jatkoa. Vuorossa onkin jo sarjan kolmastoista kirja. Lisäksi pääsen toteuttamaan monen vuoden haaveen: aloitan Hurrikaani-kirjoihin pohjautuvan pitkän elokuvan käsikirjoittamisen! Tämän mahdollistaa Suomen Elokuvasäätiön hiljattain myöntämä apuraha. Toki matka on pitkä siihen, että Hurrikaani ihan oikeasti olisi valkokankaalla, mutta nyt se unelma on kuitenkin yhden askeleen lähempänä.

Päällimmäisiä ajatuksia kirjapinosta

Viime aikoina luetuista tarinoista on jäänyt mieleen yhtä ja toista sekalaista mietettä. Eli sen pitemmittä puheitta tässä viiden erilaisen kirjan herättämiä ajatuksia täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja
(WSOY, 2012)
Tämä trilogian aloitusosa odotti hyllyssä ainakin vuoden päivät. Syykin oli harvinaisen selvä: olin sellaisessa vaiheessa oman nuortenkirjakäsikseni kanssa, että pelkäsin tarttua tähän kirjaan. Tiesin sen kertovan yliluonnollisia kykyjä saavista nuorista, enkä halunnut sen vaikuttavan oman tarinani kehitykseen.
Kai se tavallaan on hassuakin varoa muiden tarinoiden vaikutusta, koska eihän siltä kuitenkaan voi välttyä. Kyllä ne kaikki elämän aikana luetut/kuullut/nähdyt tarinat varmasti jyllää jossain alitajunnassa sellaisella voimalla, ettei sitä aina tajuakaan, millä tavoin ne putkahtavat esiin omissa teksteissä.
Salaman teksti on ainakin tämän aloituksen perusteella piristävän ronskia ja uskottavaa. Tarinan käänteistä en ollut kaikilta osin yhtä mieltä, mutta kokonaisuutena hieno ja viileä teos. Ja onneksi myös ihan erilainen kuin oma käsikseni.
 

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
(Bazar, 2008)
Pienen pojan vinkkelistä katsotaan toista maailmansotaa ja keskitysleirejä. Vaikka maailma on ahdistava ja epätoivoinen, en lukiessa kokenut oloani sellaiseksi. Vähän omaksi yllätyksekseni mieleeni tuli Pikku Prinssi, ehkä päähenkilön vilpittömyyden kautta ja tietynlaisen haikeuden myötä.

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
(Tammi, 2014)
Olen lukenut Räppääjiä sieltä täältä ja tykästynyt niiden huumoriin. Tässä uusimmassa ei kuitenkaan musta ylletä ihan siihen hillittömimpään tasoon. Elokuvaversio on jo tekeillä.
Helsingin Kirjamessuilla ehdin pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan Nopoloiden haastattelua, ja siitä jäi mieleen huomio, että heidän kirjoissaan on runsaasti dialogia ja niukasti kuvausta, koska jälkimmäisen kirjoittaminen kahdestaan on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Hauskalla tavalla siinä tulee musta esiin se, miten meillä kaikilla on se oma päänsisäinen visuaalinen maailma ja omat näkemykset esimerkiksi kirjan henkilöistä. Toivottavasti sille muistaa itsekin aina jättää riittävästi tilaa, ettei pakota lukijalle tarpeettoman määrääviä koordinaatteja.

David Walliams: Herra Lemu
(Tammi, 2009)
Mukavan anarkistinen ote on Davidilla, jota kirjan kannessa siteerataan uudeksi Roald Dahliksi. Tarina oli kompakti, mutta muuten en sitä pitänyt kovinkaan kummoisena. Huumori toimi kivasti monissa kohdissa, ja mukana oli myös sopivasti pissa-kakka-hauskaa. Luen plussaksi senkin, että brittiläisyys paistoi niin kirjan maailmasta kuin kerrontatyylistäkin. Ja harvasta lastenkirjasta löytää sanan "transvestiittikulkuri".

Seita Vuorela: Karikko
(WSOY, 2012)
Aina toisinaan miettii, että miksi jokin tietty teos saa osakseen huomiota/ kovat myyntiluvut/ palkintoja, mutta silti itse ei löydä siitä sitä jujua. Karikko on teos, jonka luettuani ymmärrän oikein hyvin, että se palkittiin Pohjoismaiden neuvoston lastenkirjallisuuspalkinnolla 2013.
Kerroksellinen kerrontatapa toimii luontevasti, lauseet ovat kauniita ja ennen kaikkea tarinan tunnelma vetää mukaansa. Jo prologin jälkeen oli sellainen olo, että nyt ollaan hyvissä käsissä. Harvinaista herkkua.

Tukka takana Helsingin Kirjamessuilla

Tällä takatukalla esiinnyin eilen Helsingin Kirjamessuilla. Itse asiassa se valmistui siinä esityksen aikana, kun kustannustoimittaja Mirkka Hynnisen kanssa juttelimme Etsiväkerho Hurrikaanin uudesta käsikirjasta. Mirkka värkkäsi samalla merimiestyylisen tatuointihihan, sekin käsikirjan neuvoilla.

Tänä vuonna esiintyminen oli lapsille tarkoitetussa Tarinalaaksossa. Sinänsä on hyvä, että messuilta löytyy lapsille tarkoitettu alue, jossa on tilaa peuhata tai lepuuttaa väsyneitä raajoja lattiatyynyillä. Alue toimii samalla myös lapsiparkkina, mikä varmasti ilahduttaa monia vanhempia.

En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, että tämä on se paras tapa pitää esillä kotimaista lastenkirjallisuutta. Toki paikalla on oikeaa kohderyhmää, jolle kirjailijat lukevat tekstejään tai, kuten meidän tapauksessa, viihdyttävät askartelulla ja muilla huveilla.

Toivoisin silti, että Kirjamessujen ohjelmavastaavat huomioisivat lastenkirjallisuuden myös ns. aikuisten ohjelmalavoilla. Vaikka kirjoja tehdään lapsille, niin aikuisethan ne kuitenkin lapsilleen valitsevat. Isät, äidit, mummut, vaarit, kummit ja muut läheiset ovat avainasemassa siinä, mikä kirja kunkin lapsen kouriin päätyy. Ja kyllä siitä lastenkirjallisuudesta aivan yhtä painavaa sanottavaa riittää kuin aikuisillekin suunnatusta tuotannosta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden asema messuilla tuntuu heittelevän vuodesta toiseen, eikä siihen ainakaan tekijöiden joukossa tunnuta olevan kovin tyytyväisiä. Tosin täytyy todeta, että nuortenkirjallisuuden osalta tilanne taitaa olla melko hyvä Kirjakallion myötä. Ainakin eilisellä käynnilläni kuulin nuorten haastattelijoiden tehneen perusteellisia ja hyvin valmisteltuja kysymyksiä.

Yksi päivä messuhulinaa oli ainakin meikäläiselle ihan tarpeeksi. Väkeä oli käytävät väärällään, mikä tietysti on epävarmuudessa kieriskelevän kirja-alan kannalta virkistävä huomio. Itsekin toin kotiin kassillisen luettavaa, vaikka mitään ei ollutkaan tarkoitus hankkia. Mutta kun hyviä diilejä löytyi, niin pakkohan niihin oli tarttua. Ja kyllä messukeikasta jää jotain uupumaan, jos ei voi paluujunassa selailla tuoreita hankintoja ja mässyttää metrilakua.

Kolmas versio toden sanoo – kunnes tulee neljäs

Viime viikolla valmistui nuortenromaanikäsikseni (työnimi Viitta) kolmas versio. Piti oikein tarkistaa edellisen eli kakkosversion valmistumispäivä, ja sehän oli 27.11.2013. Kymmenen kuukautta on siis mennyt versioiden välissä.

Koko tätä kymmentä kuukautta en toki ole käyttänyt Viitan kolmosversioon. Ensin se sai kypsyä jossain alitajunnan onkaloissa (muiden töiden ristipaineessa), ja sitten myöhemmin tuli varsinaisen kirjoittamisen aika.

Pidän itseäni suhteellisen kärsimättömänä ihmisenä, joten olin vähän yllättynytkin siitä, kuinka rauhassa jaksoin taas ottaa tekstin uuteen käsittelyyn. Sehän on kuitenkin ollut vireillä jo reilut neljä vuotta (ekat juonikaaviot kesältä 2010), mikä ainakin mulle on todella pitkä aika yhden ja saman tekstin kanssa.

Olin saanut kakkosversiosta käyttökelpoista palautetta ja tehnyt tietysti myös paljon omaa pohdintaa, joten mulla oli melko selvät sävelet siitä, mitä kolmosversio vaatii. Tästä huolimatta en editointiprosessin aikana säästynyt epäilyksiä kuiskivalta peikolta. Tuleeko tästä nyt varmasti parempi? Mitä jos teen hirveän määrän työtä, kuvittelen tekeväni tekstille hyvää ja onnistunkin vain pilaamaan sen? Tai entä jos se koko idea alunperinkin oli ihan susi? Kaikki nämä päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - turhaanko?

Olen mielestäni melko hyvin oppinut sietämään epävarmuutta, joka monien todistusten mukaan nyt vaan kuuluu tähän työhön. Heikotuksen iskiessä ymmärrän, että tältä nyt tuntuu tänään mutta huomenna taas erilaiselta, eikä se ole syy käpertyä sikiöasentoon työhuoneen lattialle ja jättää työpäivä kesken. Mutta kyllä se epäilyspeikko silti vaan aina välillä onnistuu lamauttamaan hetkeksi. Onneksi ei kuitenkaan kertaakaan niin voimallisesti, etteikö siitä olisi ihan kotikonstein päästy takaisin jaloilleen.

Kolmonen on siis nyt kustantajan arvioitavana, ja toivottavasti tässä piakkoin saan siitä palautteen. Ja jos se nyt ei ihan täystyrmäys ole, niin siitähän alkaa sitten nelosversion kirjoittaminen.